Pekka Pirilän energiasivut

YK:n pääsihteerin ja IPCC:n johdon yhteisestä toimeksiannosta on InterAcademy Councilin (IAC) asettama komitea laatinut raportin IPCC:n toimintatavoista sen tuottamien raporttien laadinnassa. Raportti on laadittu aikataulussa, joka on pakottanut keskittymään vain osaan potentiaalisista ongelmakohdista, mutta tuloksena on kuitenkin syntynyt raportti, jonka sanoma on vahva. Raportti löytyy linkistä http://reviewipcc.interacademycouncil.net/.

Komitean toteamat keskeisimmät huolet liittyvät kolmeen raporttien laatimiseen liittyvään kokonaisuuteen, joilla on lisäksi voimakas synerginen yhteys voimistamassa seuraamuksia:

• epäilys, että IPCC-työn johtohenkilöiden sekä raporttien kirjoittajien valintatapa ei johda kaikin puolin tasapuoliseen kokoonpanoon,
• riittämättömät varmistukset raportteihin jäävien virheiden ja muiden puutteiden eliminoimiseksi,
• väärien mielikuvien luominen saatujen tulosten luotettavuudesta.

Näiden itse raportteihin liittyvien ongelmien lisäksi, on komitea todennut heikkouksia myös IPCC:n tiedottamisessa sekä toiminnan läpinäkyvyydessä. Komitea toteaa myös, että IPCC:n organisaation rakenne ei vastaa sille nyt asetettavia vaatimuksia ja esittää olennaisia organisatorisia muutoksia.

Kun raportin sanomaa pohtii tarkemmin, huomaa, että yksi perimmäisistä ongelmista liittyy IPCC:n tehtävään. Siihen, mitä sen taustalla olevat hallitukset siltä odottavat. Tätä komitea kommentoi lähes ohimennen lauseella (sivu 17):

Moreover, governments are often interested in topics for which there is little peer-reviewed scientific and technical literature, such as the costs of adaptation.

Tämä lause on vähättelevä, sillä hallitukset kaipaavat IPCC:ltä lopulta miltei yksinomaan sellaista tietoa, jolle ei nyt ole riittävää tieteellistä tukea. Hallitukset kaipaavat tukea poliittisille päätöksille ja tähän he tarvitsevat tietoa ilmastonmuutoksen ihmiskunnalle synnyttämien haittojen suuruudesta, parhaista sopeutumiskeinoista ja niiden kustannuksista sekä erilaisista tavoista torjua ilmastonmuutosta ja jälleen näiden keinojen kustannuksista, joihin on luettava myös toimenpiteiden ei-rahalliset haitat. Mistään näistä hallitusten kannalta viime kädessä tarpeellisista kysymyksistä ei ole vankkaa tieteellistä tietoa. Tällaisen tiedon puutteellisuus tulee IAC:n raportista hyvin esille, kohdissa, jotka käsittelevät vaikutuksia ja sopeutumista koskevaa WG2:n raportin heikkouksia sekä epävarmuuksien esittämistä IPCC:n raportin kaikissa osissa.

Kuten aiempi julkinen keskustelukin, on IAC:n raportti voimakkaimmin kriittinen WG2:n suhteen. Tämän raportin haasteet ovatkin ehkä pahimmat, tai ainakaan se tunnusta haasteittensa vaikeutta yhtä avoimesti kuin ilmastonmuutoksen torjuntaa käsittelevä WG3, jonka edellytykset vastata hallitusten odotuksiin ovat myös lähes olemattomat. WG2 on kovin laaja-alainen ja rakenteeltaan matriisimainen. Matriisimaisuudella tarkoitan mm. sitä, että eri haittaluokkia ja eri alueita käsittelevissä luvuissa kirjoitetaan usein samoista asioista, joita on käsitelty paremmin toisaalla IPCC:n raporteissa.

Himalajan jäätikköjuttu on tästä äärimmäinen esimerkki, jonka IAC:kin poimii raporttiinsa. IAC ei kuitenkaan kerro kaikkea, mitä tästä virheestä pitäisi päätellä, sillä IAC:n kommenteissa keskitytään lähinnä toteamaan, että luvun kirjoittaja ei ottanut huomioon kaikkia tätä kohtaa koskeneita kommentteja. Tuon kohdan virhe oli kuitenkin niin tavattoman karkea, että ensinnäkään ei kenenkään olisi pitänyt niin karkeaa virhettä koskaan tehdä ja toiseksi pitäisin varmana, että jokainen Himalajan jäätiköitä lainkaan tunteva olisi huomannut sen heti. Jo kyseisen kohdan teksti ja sen yhteydessä esitetty kuva olivat niin karkeassa ristiriidassa, että pelkkä terve järki kertoo heti, että jutussa ei ole tolkkua. Kuinka on mahdollista, että tällainen jää tekstiin? Mikä on prosessi, joka voi päästää tällaisen läpi?

Itse WG2 raportin merkityksen kannalta paljon vakavampaa kritiikkiä sisältyy kuitenkin komitean havaintoihin epävarmuuksien esittämisestä (sivu 33):

The Summary for Policy Makers primarily uses the confidence scale in Table 3.2, which is intended to be used when there is “high agreement, much evidence” in the literature. However, many of the conclusions in the “Current Knowledge about Future Impacts” section of the Working Group II Summary for Policy Makers are based on unpublished or non-peer-reviewed literature. For example, the following conclusions, each of which was based on a small number of unpublished studies, have been questioned (e.g., PBL, 2010):

Towards the end of the 21st century, projected sea-level rise will affect low-lying coastal areas with large populations. The cost of adaptation could amount to at least 5-10% of GDP. (High confidence; IPCC, 2007b, p. 13)

Agricultural production, including access to food, in many African countries and regions is projected to be severely compromised by climate variability and change. The area suitable for agriculture, the length of growing seasons and yield potential, particularly along the margins of semi-arid and arid areas, are expected to decrease. This would further adversely affect food security and exacerbate malnutrition in the continent. In some countries, yields from rain-fed agriculture could be reduced by up to 50% by 2020. (High confidence; IPCC, 2007b, p. 13)

Komitea toteaa aivan oikein, että esitetyille väitteille on hyvin vähän tutkimuksellista tukea. Maininnalle ”High confidence” ei todellakaan ole konkreettisia perusteita. Tämän tyyppinen harha on koko WG2:n ongelma, vaikka suuri osa tekstistä on luonnollisesti kirjoitettu paljon objektiivisemmin ja tuoden tavalla tai toisella esille käytettävissä olevan tutkimuksen vähäisyys ja vahvistusten puuttuminen.

Komitea viittaa Bjurströmin ja Polkin laskelmiin, joiden mukaan vertaisarvioinnin kohteen on ollut 84% WG1:n viitteistä, 59% WG2:n viitteistä ja vain 36% WG3:n viitteistä. Vaikka IPCC:n ohjeet sanovat, että viitteen yhteydessä pitää mainita vertaisarvioinnin puuttumisesta, ei raporteissa ole tätä ohjetta noudatettu. Vertaisarviointi ei ole tae tutkimuksen virheettömyydestä eikä vertaisarvioinnin puuttuminen sen heikkoudesta, mutta vertaisarviointi on helpoin objektiivinen merkki kertomaan jotain työn tieteellisestä luonteesta.

WG2:n ongelmaksi näen ennen kaikkea sen, että ylivoimainen enemmistö siinä käsitellyistä asioista on ollut vain harvojen tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Siten tutkimusta ei ole varmennettu toisilla riippumattomilla tutkimuksilla eikä sen johtopäätöksille ole esitetty niitä vaihtoehtoja, joihin toiset tutkijat olisivat saattaneet päätyä. Tilanne on siis sellainen, että IAC:n kritisoimaa ”High confidence” määritystä ei voida tutkimuksen pohjalta antaa kuin hyvin pienelle osalle tuloksista. Suurin osa tärkeimmistä kysymyksistä jää siten vaille pitävää tieteellistä tukea. Täten WG2 ei pysty täyttämään hallitusten odotuksia. Sen tehtävä on mahdoton.

WG3 on vähintään yhtä mahdottoman tehtävän edessä. Koko sen raportti on tavallaan tulevaisuudentutkimusta. Hyvät tulokset edellyttäisivät kykyä ennakoida teknologista kehitystä, ihmisten elintapojen muutoksia ja mallintaa maailmantaloutta kohtuullisella tarkkuudella. Raportin kirjoittajatkin tietävät pitkälti haasteiden mahdottomuuden, mutta toki myös WG3:n alueella on osakokonaisuuksia, joissa tutkimuksesta raportoivat siihen ideologisesti sitoutuneet tutkijat ilman, että heidän tekstiään olisi riittävästi kritisoitu alan oman tutkijayhteisön ulkopuolelta. Tällaiset ongelmat ovat tyypillisiä mm. uusiutuvan energian mahdollisuuksia arvioiville tutkijoille.

Kaiken kaikkiaan IAC:n komitea esittää vielä syvällekäyvempiä havaintoja, kuin heidän johtopäätöksensä kertovat. He rajoittuvat pohtimaan, kuinka IPCC voisi toteuttaa paremmin määritellyn tehtävänsä. Heidän suositustensa seuraaminen vie varmasti tässä suhteessa oikeaan suuntaan. Tämän kehityksen seurauksena on kuitenkin, että IPCC:n raportit antavat näennäisesti vähemmän tukea päätöksenteolle, kun sieltä jäävät pois juuri ne kannanotot, jotka olisivat vahvinta tukea, jos vain olisivat vahvemmalla pohjalla, kuin todellisuudessa ovat.

Jos IPCC todellakin keskittyy kertomaan objektiivisesti tieteen tuloksista ja niiden epävarmuuksista, avautuu selkeämmin näkyväksi aukko, joka on toisaalta IPCC:n ja toisaalta poliittisia päätöksiä tekevien hallitusten ja UNFCCC:n kaltaisten kansainvälisten organisaatioiden välillä. Jotta poliittiset päätökset saataisiin paremmin tietoon perustuviksi, tarvittaisiin väliin vielä toisella perusteella toimivia asiantuntijaelimiä, jotka käsittelisivät niitä vaikeita kysymyksiä, joita liittyy epätäydelliseen tietoon perustuvaan ja kestävää kehitystä tukevaan päätöksentekoon.

Helsingin Sanomissa on tänään (6.3.2010) uutinen Östersundomin moottoriksi kaavaillaan aurinkosähköä. Uutisessa viitataan VTT:n yhdyskuntasuunnittelun johtavan tutkijan Pekka Lahden lausumaan:

”Östersundomissa pitäisi osata katsoa 50-100 vuotta eteenpäin. Pitäisi varautua siihen, että vuonna 2050 vaaditaan omavaraisuutta ja puhdasta hiilijalanjälkeä.”

Nykytekniikkaan perustuvien aurinkosähköpaneeleiden rakentaminen Östersundomiin ei kuitenkaan tule koskaan muuttumaan ekologisesti hyväksi toimenpiteeksi puhumattakaan, että se olisi taloudellisesti järkevä tapa edistää kestävää kehitystä. Paneelien valmistamiseen kuluvat materiaali- ja työpanokset käytetään nyt ja ne antavat tulosta erittäin tehottomasti. Paneelien rakentaminen Suomeen ei myöskään edistä tämän tekniikan kehittymistä käytännössä lainkaan. Kyse olisi yksinomaan valheellisesta imagotoiminnasta, missä tehdään jotain, kun sen uskotaan näyttävän hyvältä, vaikka oikeasti tiedetään, että se ei sitä ole.

Pidän kestävän kehityksen kannalta suorastaan haitallisena suunnata suomalaisten huomiota tekniikkaan, jonka mahdollisuudet ovat Suomessa hyvin heikot nyt ja pitkälle tulevaisuuteen. Professori Lund sanoo kyllä samassa uutisessa, että olisi optista harhaa luulla, etteikö aurinkoenergiaa olisi Suomessa saatavilla myös talvella. No onhan sitä tietysti saatavissa, mutta niin mitättömiä määriä, että paljon oikeamman kuvan antaa lausuma, että sitä ei ole saatavissa, kuin lausuma, että sitä on saatavissa. Hän viittaa myös aurinkopaneeleiden tuotannon työllistävään vaikutukseen Saksassa, mutta siinäkin on kyse työllistämisestä, joka on kuluttanut rahaa tavattomasti enemmän kuin noiden työpaikkojen arvon, kuten tutkimus, josta kerron aiemmassa blogikirjoituksessani Syöttötariffit Saksassa ja Suomessa hyvin selvästi osoittaa.

Edessämme on aivan oikeasti suuria haasteita, mutta ne eivät ratkea tuhlaamalla resursseja hyödyttömään eivätkä luomalla vääriä mielikuvia mahdollisuuksista. Tällainen toiminta antaa vain tukea sille harhaiselle poliittiselle suuntaukselle, missä sitoudutaan tulevien toimijoiden puolesta asioihin, jotka heidän pitäisi saada aikaan, mutta edetään todellisuudessa hyvin tehottomasti kohti kestävämpiä ratkaisuja.

Kestävä kehitys edellyttää, että otetaan elinympäristö huomioon. Suomessa on kehitettävä ratkaisuja, jotka ovat Suomen ilmastossa ja muutenkin Suomen olosuhteissa toimivimpia. Aurinkosähkön laajamittainen kehittäminen ja käyttöönotto voidaan aivan hyvällä omallatunnolla jättää tehtäväksi aurinkoisemmilla seuduilla. Lähes mistä tahansa voi toki synnyttää Suomeenkin teollisuutta, mutta myös siinä kannattaa ehdottomasti miettiä, missä meillä on edes pieniä kilpailullisia etuja ja vältellä niitä aloja, joilla edellytyksiämme menestyä rasittavat pysyväisluonteiset esteet. Pienen maan on osattava valita, mihin panostaa.

Jotta kirjoitukseni ei jäisi vain sen moittimiseksi, mitä pidän virheenä, lisään tähän loppuun muutamia asioita, joissa näen asumiseen liittyen potentiaalia, ja ajatuksia, mihin niissä voisi panostaa:

• Energiatehokas rakentaminen vaatii panostuksia niin tutkimus- ja kehitystoimintaan kuin koerakentamiseenkin. Auringon lämmön viisas huomioon ottaminen on osa energiatehokasta rakentamista.
• Lämpöpumpuissa on vielä paljon kehittämistä, jotta ne toimisivat optimaalisesti Suomen eri osien ilmastossa ja myös soveltuisivat tuleviin energiatehokkaampiin rakennuksiin. Tämä koskee yhtä lailla niin maa- kuin ilmalämpöpumppujakin.
• Kaukolämmön oikeaa asemaa on selvitettävä alueilla, joissa se kilpailee muiden vaihtoehtojen kanssa. Tässä on pohdittava niin kaavoitusta kuin kaukolämmön tuotantotapojakin.
• Metsiemme tuotolle tulee tulevaisuudessa olemaan uudenlaisia käyttötapoja, kun metsäteollisuuden tuotevalikoima ja rakenne muuttuvat. On ensiarvoisen tärkeää arvioida jatkuvasti, kuinka metsiemme kasvu voidaan käyttää viisaimmin Suomen ja laajemmankin maailman eduksi tinkimättä myöskään luonnonarvoista. Erilaiset kokonaiskuvan arvioinnin vaatimat tiedot ja siihen vaikuttavat näkökohdat on tuotava laajan julkisen keskustelun kohteeksi, jotta tieto ja asenteet kehittyisivät myönteisesti.

Tänään (25.2.2010) kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan otsikolla ”Ilmastokiistat ylikuumenevat”. Kirjoituksen alussa Helsingin Sanomat toteaa:

On tullut selväksi, ettei sitova maailmanlaajuinen sopimus kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä synny nopeasti, ei ainakaan vielä tänä vuonna.

Hankkeesta ei kuitenkaan voi luopua. Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii vakavia ponnisteluja. Neuvottelujen tieteellisiä, diplomaattisia ja poliittisia edellytyksiä pitää taas vahvistaa.

ja kirjoitus päättyy:

Ilmastonmuutosneuvotteluissa ei ole kyse yhden kansainvälisen kokouksen onnistumisesta, yhdestä runsaslumisesta talvesta tai presidentti Barack Obaman asemasta Yhdysvaltain kongressissa, vaan maapallon elinoloista useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Lehti kertoo siis yksikäsitteisesti olevansa samassa rintamassa kuin ilmastonmuutoksen torjumisen olennaisen tärkeäksi arvioineet tutkijat ja sen puolesta vaikuttamaan pyrkivät poliittiset toimijat. Näille kannoille on vahvat perusteet, mutta ne eivät ole niinkään selkeät ja yksinkertaiset kuin pääkirjoituksen laatija tuntuu uskovan kirjoittaessaan:

Keskeisimpiä kysymyksiä ilmastonmuutosneuvotteluissa ovat se, miten nykyiset päästöt ja energiankulutus vaikuttavat ilmastoon ja miten näitä vaikutuksia tulisi hillitä. Jotta päästäisiin taas puhumaan oleellisista asioista, pitää keskustelun tieteellinen pohja käydä läpi niin huolellisesti, ettei sen pitävyydestä ole epäilystä. Tarkistustyö on jo meneillään. Kaikille sekään ei riitä, koska aihe on ehtinyt politisoitua liikaa.

Tämä kappale sisältää oletuksen, että epäilyksistä päästään läpi käymällä tieteellinen pohja läpi hyvin huolellisesti. En usko, että tämä on totta. En usko, että tämä riittää objektiiviseksi perusteluksi joillekin tietyille voimakkaille toimenpiteille. Mikään nykyisen tai lähivuosien täydentävien tutkimusten tieteellisen tiedon läpikäynti ei riitä antamaan selkeitä vastauksia siihen, kuinka suuren uhan edessä ihmiskunta ja maapallon elinympäristöjen tulevaisuus on. Se ei myöskään riitä kertomaan yksikäsitteisesti, mitä seuraamuksilla erilaisilla päätöksillämme on. Muutamassa vuodessa on mahdollista ratkaista muutamia esille nostettuja kiistoja, mutta silti jää tietomme hyvin vajavaiseksi.

Emme siis tule saavuttamaan tilannetta, jossa päätökset voidaan pohjustaa tieteelliseen tietoon niin, että edes kaikki itse tieteellisen tiedon samalla tavalla ymmärtävät ja ongelmiin syvän eettisesti suhtautuvat tulevat olemaan yhtä mieltä oikeista toimista. Näin helpon päätöksentekotilanteen odottaminen on katteetonta. Näin on väistämättä, koska tulevaisuutta on aivan liian vaikea ennakoida ja koska hyvin epävarmaan tilanteeseen liittyvälle eettiselle päätöksenteolle ei ole yhtä oikeaa mallia, vaan siitä on jo kysymykseen perusteellisesti paneutuneiden tutkijoiden keskenkin hyvin erilaisia käsityksiä.

Päätöksentekotilannetta kuvaavat mm. seuraavat piirteet:

• Vallitsevat kehitystrendit saattavat johtaa tulevaisuudessa erittäin haitallisiin muutoksiin elinympäristössä.
• Todella vakavat haitat eivät ole lähellä vaan vähintään 50 vuoden päässä ja uhkaavammin yli 100 vuoden päässä.
• Emme pysty laskemaan vakavien haittojen todennäköisyyksiä, sillä emme pysty esittämään kuin karkeita rajoja edes ilmaston lämpenemisnopeudelle ja vielä vähemmän tiedämme varsinaisten haittojen kehittymisestä.
• Epävarmuutta on kumpaankin suuntaan. Mahdollisuuksien rajoissa on haittojen jääminen vähäisiksi, mutta niin ovat myös perusskenaarioita paljon pahemmat kehityskulut.
• Kun viivettä vakavimpien seuraamusten kehittymiseen on paljon, emme pysty arvioimaan, kuinka hyvin sopeutuminen muutoksiin onnistuu. Tiedämme kyllä, että jatkuva sopeutuminen on kaiken kehityksen perusominaisuus, mutta emme tiedä, kuinka pahoin se vaikeutuu elinympäristöä koskevien uhkien toteutuessa.
• Kasvihuonekaasujen määrän kasvun pysäyttäminen tasolle, jolla vakavien haittojen mahdollisuutta voidaan pitää lähes olemattomana, ei onnistu tiedossamme olevin keinoin. Pitoisuuksille on valittu tavoitetasoja, joiden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta.
• Yritys toteuttaa pakolla muutoksia, joiden saavuttaminen voi olla jopa käytännössä mahdotonta, voi johtaa yhtä epäonnistuneeseen toimintaan kuin paniikki tulipalon syttyessä joukkotapahtumassa. Panostus saattaa kohdistua ratkaisuihin, jotka johtavat umpikujaan, samalla kun ne vievät resurssit pitkäjänteisempien ratkaisujen kehittämiseltä.

Kaikki edellä luettelemani ongelmat jäävät pahoin avoimiksi parhaankin tieteen nykytilaa koskevan arvioinnin jälkeen. IPCC on jo nyt pystynyt tuottamaan sangen kattavan raportin itse ilmastoa koskevasta tiedosta, mutta senkin johtopäätökset jättävät hyvin paljon aitoa tulkinnanvaraa, ja asiallista kritiikkiä on esitetty IPCC:n raportoimien epävarmuusrajojenkin suhteen. IPCC:n raporttien muiden osien tilanne ei ole lähelläkään samaa, vaan tieteellisen tiedon puutteen tuomat ongelmat ovat moninkertaiset.

En siis voi jakaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksen optimismia siitä, että tieteen tarkistustyö ratkaisisi olennaisia ongelmia. Se on tarpeen tieteellisen tutkimuksen saamien kolhujen korjaamiseksi. Se auttaa toivottavasti tutkijoita myös aiempaa paremmin tekemään omassa toiminnassaan tarvittava ero tieteen tulosten ja vaikeaa päätöksentekoa koskevien subjektiivisten asenteiden välille. Tässä ei ole oikotietä. Vaikka tutkija on subjektiivisesti vakuuttunut jonkun toimintatavan välttämättömyydestä, ei hän saa esiintyä tieteen nimissä, ellei päättelyketju ole tieteen sääntöjen mukaan aukoton. Virhe tässä on tuhoisaa tieteen asemalle eikä avuksi kestävälle päätöksenteolle.

Potentiaalinen uhka ilmastonmuutoksen seuraamuksista on vakava. Sitä on pohdittava monipuolisesti ja on hyväksyttävä, että voimakkaitakin toimia tullaan todennäköisesti tarvitsemaan. Oma subjektiivinen tuntemukseni on, että jatkuvan sopeutumisen tarjoamaa helpotusta on vähätelty ja että asia ei ole aivan niin kiireellinen kuin on annettu ymmärtää. En usko, että paniikkireaktioilla saadaan edes eniten tulosta, vaan pikemminkin eniten oheisvahinkoa. Uskon siis, että vielä on aikaa etsiä viisaimpia toimintatapoja ja käydä avoimesti läpi myös toiminnan eettisten perusteiden logiikkaa, siis sitä, mistä muutoksiin jatkuvasti sopeutuvan ihmiskunnan kestävässä kehityksessä on lopulta kyse ja mitä tarkoittaa sukupolvien välinen tasa-arvo ja vastuu tulevaisuudesta.

Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että maailmanlaajuista vastuullisuutta on hyvin vaikea saavuttaa ja ylläpitää. Ymmärrän, että tuloksia yritetään saada nopeasti, kun asenteet ovat otolliset, kuten ne ovat viime vuosina ainakin Euroopassa olleet. Tuoreet tapahtumat kertovat kuitenkin siitä, että hyvienkään perustavoitteiden puolesta toimiminen ei onnistu, jos sitä joudutaan edistämään turvautumalla valheelliseen yksinkertaistamiseen. Tuloksena voi sen sijaan olla asialle hyvin haitallinen vastareaktio.

Kuohunta IPCC:n ympärillä jatkuu. Syynä on suurelta osin tietoinen pyrkimys horjuttaa IPCC:n asemaa keskeisenä ilmastopolitiikkaa tukevana tahona, mutta nykyiseen tilanteeseen ei olisi jouduttu, ellei IPCC:n tehtävä olisi aidosti ongelmallinen. Keskusteluun on tullut mukaan lisääntyvässä määrin puheenvuoroja, joissa epäillään nykyisen toimintamallin viisautta ja esitetään siihen suuriakin muutoksia. Arvostettu tieteellinen aikakauslehti Nature julkaisi helmikuun 11 päivän numerossaan viiden IPCC:n työhön aktiivisesti osallistuneen tutkijan kannanotot. Kirjoittajien mielipiteet jakautuivat toimintamallin radikaalista muuttamisesta lähes nykyisen toimintatavan säilyttämiseen.

Puheenvuoroista ensimmäisenä oli professori Mike Hulmen esitys IPCC:n jakamiseksi kolmeen osaan. Mike Hulme osallistui suurella panoksella kolmannen arviointiraportin laatimiseen, mutta on viime vuosina ottanut kriittisesti kantaa tapaan, jolla ilmastopolitiikkaa hoidetaan. Hän on kirjoittanut ilmastokysymykseen liittyvistä ristiriidoista kirjan ”Why We Disagree About Climate Change: understanding controversy, inaction and opportunity” ja hän kuvaa omia asenteitaan henkilökohtaisessa lausumassaan mm. näin: ”Climates are neither good nor bad, there are just good ways and bad ways of living with climate. Climate change is a different type of phenomenon to biodiversity loss (which is absolute) or ozone depletion (a novel risk introduced by an artificial chemical). We are changing our climate, not losing it.” Tämä lainaus on ehkä korostuneimmin hänen poikkeavaa lähestymistapaansa kuvaavasta päästä tuon lausuman tekstiä, mutta muutenkin hän ilmaisee selviä epäilyksiä jyrkimpien ilmastopoliittisten toimien suhteen korostaen, että monet muut ongelmat ovat yhtä lailla tärkeitä ja että ilmastopolitiikan ylivalta ei ole maailmalle eduksi.

Mike Hulme toteaa Naturen julkaisemassa kannanotossaan, että IPCC on luotu erilaisessa tilanteessa vuonna 1980. IPCC on hänen arvionsa mukaan lisännyt vaikutustaan ottamalla fysikaalisten tieteiden rinnalle toimintansa piiriin jatkuvasti laajenevan määrän sosiaalisia, teknologisia, ympäristöä koskevia ja eettisiä näkökulmia. Hulmen arvion mukaan yksi paneeli ei selviä kunnialla tästä kaikesta. IPCC:lle ei ole mahdollista tuottaa kattavaa kokonaisarviota koko tämän kentän laajuisesta tiedosta. Blogejani laajemmin lukeneet todennevat, että olen tästä asiasta yhtä mieltä Mike Hulmen kanssa. Kyse ei ole vain kentän tavattomasta laajuudesta, vaan myös eri osa-alueita koskevan tiedon luonteesta, joka poikkeaa monissa tapauksissa hyvin ratkaisevasti fysikaalisille luonnontieteille ominaisesta tieteellisen tiedon mallista.

Mike Hulme esittää ratkaisuksi, että IPCC jaetaan seuraavan arviointiraportin valmistuttua vuonna 2014 kolmeen osaan. Fysikaalisten tieteiden eli itse ilmastoa, valtameriä ja jäätiköitä koskevalta osin voitaisiin jatkaa pitkälti vanhaan tapaan tuottaen kuitenkin harvoin ilmestyvien kattavien raporttien sijaan jatkuvasti suppeampia rajoitettuja aihealueita käsitteleviä raportteja, joita voisi samanaikaisesti olla tekeillä kaksi tai kolme. Hulme ehdottaa, että raportit olisivat pituudeltaan alle 50-sivuisia, joten ne keskittyisivät ilmeisesti enemmän johtopäätösten esittämiseen kuin toimimaan laajoina luetteloina kaikkeen alan tutkimukseen, kuten viimeisimmän arviointiraportin fysikaalisia tieteitä käsittelevä osa tekee.

Omalta osaltani olen epäileväinen sen suhteen, tarvitaanko tällaista elintä jatkossa enää lainkaan vai onko tiede ja sen julkistaminen jo saavuttanut näiltä osin pisteen, jossa normaalit tieteen prosessit riittävät. Onko yhteisellä elimellä sellaista arvovaltaa, joka saa päättäjät toimimaan paremmin. Erityisesti epäilen tällaisen elimen tarpeellisuutta, koska fysikaalisen tieteen tulokset eivät sittenkään ole viime kädessä niitä, joita päättäjille on kerrottava. Ne ovat mielestäni pikemminkin lähtötietoja tutkijoille, jotka arvioivat vaikutuksia, analysoivat torjuntatoimia ja tutkivat, millaiset ohjaustoimet johtavat reaalimaailmassa parhaaseen lopputulokseen. Kaikki nämä tutkijat kykenevät keräämään fysikaalisen tutkimuksen tulokset muutakin kautta kuin arvovaltaisten asiantuntijaryhmien raporteista.

Toiseksi portaaksi Mike Hulme esittää alueellisia arviointipaneeleita (Regional Evaluation Panels, REPs). Viisi tai ehkä kymmenen tällaista paneelia arvioisi alueellisen ymmärryksen pohjalta kulttuurisista, sosiaalisista taloudellisista ja kehitysnäkökulmista käytettävissä olevaa tietoa. Paneelit käyttäisivät lähtökohtana ensimmäisen toimintaportaan tuottamaa tietoa fysikaalisesta ympäristöstä ja niiden tehtävä vastaisi nähtävästi viimeisimmän arviointiraportin toista osaa (WG2). Hulme esittää, että näiden elimien työhön osallistuisivat niin hallitukset kuin kansalaisjärjestöt ja liike-elämäkin.

Kolmannen portaan muodostaisi pysyvä maailmanlaajuisesti toimiva Policy Analysis Panel (PAP), siis suoraan toimintalinjauksia analysoiva monialainen asiantuntijapaneeli, jonka laajuudeksi Hulme esittää 50-100 jäsentä. Tämä paneeli laatisi 6-12 kk fokusoiduilla panostuksilla analyyseja ehdotetuista politiikkatoimista ja niiden vaihtoehdoista. Esityksiä paneelille voisivat tehdä mm. YK-järjestöt, kansalaisjärjestöt, hallitukset ja liike-elämän edustajat.

Mike Hulmen esittämät mallit toisen ja kolmannen portaan toimijoiksi herättävät kysymyksiä ideoiden toimivuudesta. Ajatuksia pitäisikin varmasti kehittää edelleen. Samalla tämä vaikeus tuo kovin selvästi esille, kuinka suuria heikkouksia nykyiseen toimintamalliin sisältyy. Jos noissa Mike Hulmen esityksissä on ongelmia, taitavat ongelmat olla nykymallissa vielä vakavampia. Nykymalli antaa sekä WG2:lle että WG3:lle tehtävät, jotka ovat niille ylivoimaiset. Niiden pitäisi tuottaa vankkaan tietoon perustuvat raportit pohjaksi konsensukselle, kun vankkaa objektiivista tietoa ei tärkeimmistä kysymyksistä ole. Nykymallin työryhmien laaja tehtäväkenttä ja luonne harvaan ilmestyvien raporttien kirjoittajana estävät niitä toimimasta tehokkaina vaikuttajina tiedon tason nostamiseksi. Mike Hulmen malli saattaisi ainakin tältä osin olla vaikuttavampi.

Toisen kannantoton kirjoittaja Eduardo Zorita saksalaisesta rannikkoalueita tutkivasta GKSS tutkimuslaitoksesta arvioi, että IPCC:sta pitäisi tehdä voimakkaampi ja riippumattomampi. Esimerkiksi IAEA, IEA, tai Yhdysvaltain kongressin CBO voisivat toimia mallina kehittämiselle. Täten voitaisiin muiden työtä kokoavan ja ulkopuolelta tulevien kirjoittajien panoksesta täysin riippuvaisen IPCC:n tilalle muodostaa kansainvälinen ilmastojärjestö (International Climate Agency, ICA), joka voisi palkata 200 päätoimista tutkijaa. ICA:n tehtävänä olisi parin vuoden välein raportoida ilmaston tilasta, koota laadultaan varmistettua tilastoaineistoa, tukea alueellisia arviointiaktiviteetteja sekä koordinoida ilmastomallien kehittämistä ja käyttöä tutkimuslaitoksissa.

Zoritankin ajatuksissa on jotain ideaa, mutta en jaksa uskoa, että tuollainen organisaatio pystyisi ratkaisemaan ongelmiamme. Zorita päättää oman osuutensa lauseeseen, josta voi lukea kritiikkiä nykyistä ilmastopoliittista päätöksentekoprosessia kohtaan: ”As with finance, climate assessment is too important to be left in the hands of advocates.”

Kolmas kommentoija Thomas F. Stocker Bernin yliopistosta on ollut mukana johtavana kirjoittajana jo kahdessa arviointiraportissa ja johtaa puhetta tulossa olevan viidennen raportin valmistelussa ensimmäisessä työryhmässä (WG1). Hän on kommentoijista kaikkein tyytyväisin nykymalliin todeten, että se on toiminut äärimmäisen menestyksekkäästi 21 vuoden ajan. Oma vaikutelmani hänen argumenteistaan on, että hän on niin vahvasti ollut mukana fysikaalisia tieteitä käsittelevän WG1:n työssä, että hän ei ole nähnyt, kuinka suuria ongelmia muiden työryhmien alueilla on. Hän haluaa vain pitää entistä lujemmin kiinni IPCC:n julistetuista periaatteista, mikä lieneekin mahdollista WG1:n osuudessa, mutta oman käsitykseni mukaan epärealistinen toive muiden työryhmien työssä.

Myös neljäs kommentoija Jeff Price WWF:n Yhdysvaltain järjestöstä on osallistunut johtavana kirjoittajana kahteen edelliseen arviointiraporttiin ekosysteemejä käsittelevään lukuun, joka sisältyy WG2:n osuuteen. Hän esittää, että vaikutusvaltaisimpien kirjoittajien valintaprosessia pitäisi kehittää heidän osaamisen tasonsa paremmaksi varmistamiseksi. Työssä käsiteltävien julkaisujen vertaisarviontiprosessiin hän ei ole myöskään tyytyväinen, vaan kaipaa jotain nykyistä nopeammin toimivaa mallia. Tämä on ymmärrettävää, kun sekä WG2:lle että WG3:lle on tyypillistä, että vertaisarvioidut julkaisut eivät anna riittävästi lähtötietoja. En vain usko, että mikään arviointiprosessi pystyy korjaamaan itse tarvittavan tutkimuksen aukkoja, vaikka se hieman auttaisikin joissain yksittäistapauksissa välttämään karkeita virheitä ja antamaan silti jotain käytettäväksi. Price pitää myös arviointiraporttien ilmestymisväliä liian pitkänä ja esittää täydennykseksi vuotuisia uuden julkaisutoiminnan koosteita.

Viimeinen viidestä kommentoijasta John R. Christy Alabaman yliopistosta USA:sta oli johtavana kirjoittajana kolmannessa arviointiraportissa, joka ilmestyi 2001 ja on ollut mukana myös kaikissa muissa arviointiraporteissa. Hän on ilmastotutkija ja erityisesti satelliittihavainnoinnin spesialisti. Hän on myös jyrkkien torjuntatoimien epäilijä, mikä selviää hänen Fortune –lehdelle antamastaan haastattelusta. IPCC:n kehittämisessä hän kannattaa erottamista YK-organisaatioiden piiristä. Myös hän arvioi, että raporttien kirjoittajien valinnassa on puutteita, ja hänen mukaansa mukaan valitaan lähinnä valittujen linjausten puoltajia. Hänen käsityksensä mukaan esimerkiksi neljännen arviointiraportin kirjoittajakunta on aivan liian homogeeninen ja yhdenmukaisesti ajatteleva.

Christy kertoo aloitteesta, jota hän on ollut mukana esittämässä. Tuon aloitteen mukaan pantaisiin pystyyn “Wikipedia-IPCC”. Tieteelliset järjestöt nimeäisivät limittäisiksi kolmen vuoden jaksoiksi johtavia kirjoittajia, jotka ohjaisivat aineiston julkaisua. Kyse ei siis olisi kaikille täysin vapaasta foorumista, vaan kontrolloidusta väylästä, jota pyrittäisiin kuitenkin pitämään sangen avoimena eri kannoille.

Christyn kannanoton viimeinen kappale vastaa hyvin pitkälle myös omia käsityksiäni, varsinkin kun ajatellaan kokonaisuutta, ei vain perustietoa itse ilmastosta:

The truth, and this is frustrating for policymakers, is that scientists’ ignorance of the climate system is enormous. There is still much messy, contentious, snail-paced and now, hopefully, transparent work to do.

Naturen julkaisemien kannanottojen kirjo osoittaa, että IPCC:n kehittämisestä ei ole alkuunkaan yksimielisyyttä tutkijoiden keskuudessa. Kriittisimmin IPCC:hen suhtautuvat tutkijat, jotka ovat muutenkin kriittisimpiä voimakkaita toimia toteuttavan ilmastopolitiikan suhteen, mutta uudelleenarvioinnin tarve on mielestäni ilmeinen myös työssä esille tulleiden konkreettisten ongelmien takia. En ole täysin tyytyväinen mihinkään ehdotuksista ja toin omia ajatuksiani eniten esille Mike Hulmen esitysten yhteydessä.

Oma johtopäätökseni on, että kaikkein keskeisimmät eettiset ja poliittiset valinnat sekä ne tiedon analysointiin liittyvät askeleet, joiden tuloksia eettinen ja poliittinen valintojen tekeminen voisi ilman valheellisuutta soveltaa, eivät tule IPCC:n toimintamallissa oikealla tavalla esille. WG2 ja WG3 ovat jo konseptuaalisesti valheellisia, kun niillä yritetään antaa tieteellisyyden leimaa koosteille, jotka eivät kuin osin sitä ansaitse. WG1 on ei-ilmastotieteilijän silmin katsoen toiminut aivan hyvin ja pystynee toimimaan niin jatkossakin. Sen osalta kysymykseni on, onko sillä enää suurta lisäarvoa. Tarvitaanko sitäkään enää? Onko sen merkitys vähitellen vain väärän mielikuvan synnyttäminen myös WG2:sta ja WG3:sta ja onko tällaisen ristiriitaisen tilanteen ylläpito pitkällä tähtäimellä este myös voimakkaan ilmastopolitiikan toteuttamiselle, jos ja kun avoimemmin toteutettu harkinta toteaa sellaisen todella oikeaksi ratkaisuksi? Vaikeudet, joihin prosessi on viime kuukausina ajautunut, voivat olla merkki siitä, että vain avoimempi asenne, jossa asiallinen kritiikki on yhtä arvostettua kuin myötäily, voi lopulta toimia.

Professori Atte Korhola on Taloussanomien 11.2.2010 julkaiseman uutisen mukaan ehdottanut mm., että IPCC pitäisi jakaa pienempiin osiin. Saman esityksen on tehnyt mm. professori Mike Hulme samasta East Anglian yliopiston tutkimuslaitoksesta, mikä joutui sähköposteja koskeneen tietomurron kohteeksi viime vuoden lopulla. Tässä ehdotuksessa on paljon järkeä, mutta se edellyttää myös, että löydetään uusi parempi toimintamalli.

Nykyisellään voi IPCC:n kolmesta työryhmästä vain ensimmäinen WG1 todella perustaa työnsä referoitujen ja vertaisarvioinnin kohteena olleiden julkaisujen pohjalle. Sen työ kattaa itse ilmastoa koskevan tutkimuksen sekä ilmakehän vuorovaikutuksen valtamerten, jäätiköiden, lumipeitteen, maaperän ja kasvillisuuden kanssa. Kaikesta tästä on runsaasti tieteellistä vertaisarvioitua kirjallisuutta. Näitäkin aloja koskee kuitenkin ongelma, että monet tärkeät tulokset ovat niin tuoreita, että vertaisarviointi ei ole vielä ehtinyt varmentaa niiden luotettavuutta. Joka tapauksessa antaa tieteellisen tiedon suuri määrä mahdollisuuden tulosten sangen objektiiviseen koostamiseen, mikä tuo esille myös jäljellä olevat epävarmuudet ajautumatta mitäänsanomattomuuteen.

Haittojen syntymistä ja muutoksiin sopeutumista käsittelevä toinen työryhmä (WG2) on jo paljon ongelmallisemman tehtävän edessä ja sama korostuu ehkä vielä voimakkaammin torjuntatoimia käsittelevän kolmannen työtyhmän (WG3) työssä. Viime aikojen paljastukset lähinnä WG2:n työssä esiintyneistä virheistä eivät ole sittenkään olleet erityisen dramaattisia sellaisinaan, mutta ne korostavat ongelmaa, jonka piirissä koko työryhmän työ on.

Sellaista tieteellistä tutkimusta on kovin niukasti, joka antaisi suoria vastauksia ilmastonmuutosten haittojen suuruuksista ja todennäköisyyksistä. Sen sijaan on hyvin paljon erilaista tutkimusta, joka on tehty muista lähtökohdista ja jonka käyttäminen ilmastonmuutoksen haittojen arviointiin vaatii lisäoletuksia ja analyysia. Näitä lisäaskeleita ei voida kuin poikkeustapauksissa toteuttaa vankan tieteellisen tiedon pohjalta. Useimmiten ne joudutaan toteuttamaan tukeutuen esimerkiksi skenaarioihin, joiden todennäköisyyksiä ei pystytä objektiivisesti arvioimaan tai täydentäen lähtötietoja subjektiivisilla oletuksilla. Näin syntyvien raporttien ja analyysien taso on kovin vaihteleva, eivätkä ne joudu edes viiveellä vertaisarvioinnin piiriin. Siten on käytännössä mahdotonta soveltaa onnistuneesti samaa kokoavaa menettelytapaa, mikä sopii WG1:n työhön.

Kolmas työryhmä on toistakin korostuneemmin tieteellisesti epävarman tiedon alueella. Sen tuloksille on tulevan teknillisen kehityksen arvioinnilla hyvin suuri vaikutus, eivätkä tulevaisuuden tutkimus tai mitkään muutkaan tieteen alat pysty ennustamaan tulevaa tekniikan kehitystä. Tekniikan kehityksen ohella myös kaikki muut tulevaisuuden yhteiskuntien toimintamalleja koskevat ennakoinnit vaikuttavat voimakkaasti tuloksiin. Kokonaisuuksien hahmottamiseksi käytetään yleisesti erilaisia energiajärjestelmän ja laajempienkin kokonaisuuksien malleja.

Mallit antavat toki paremman kokonaiskuvan tilanteesta, kuin ilman niitä on helposti saatavissa. Malleihin on kuitenkin pakko sisällyttää piirteitä, joita ilman tulokset olisivat varmasti vääriä, mutta joiden yksityiskohdista tiedetään niin vähän, että tulokseksi voidaan saada miltei mitä hyvänsä rikkomatta suoranaisesti tiedossa olevia tosiasioita. Tämä tarkoittaa, että mallit ovat erittäin hyödyllinen työkalu tutkijalle, mutta lopulliset tulokset eivät ole mallien antamia ennusteita, vaan tutkijoiden pitkälti subjektiivisia arvioita tulevasta kehityksestä. Teknologiaoptimisti saa täten aivan erilaiset tulokset kuin epäilevämmin kehitysvauhtiin uskova tutkijakollega.

Edellä kirjoittamallani en tarkoita, että sellainen kokoamistyö, mitä WG2 ja WG3 ovat tehneet, olisi turhaa. Sitä se ei suinkaan ole, mutta syntyvät raportit ovat luonteeltaan erilaisia kuin WG1:n tapauksessa. On uskottavaa, että toinen joukko alan huippututkijoita olisi WG1:n tapauksessa päätynyt samasta toimeksiannosta suunnilleen samanlaiseen raporttiin johtopäätöksineen kuin se, joka työn on nyt tehnyt. Työryhmien WG2 ja WG3 tapauksissa tämä ei ole todennäköistä.

WG2:n ja WG3:n toiminta-alueilla pitäisi myös minun käsitykseni mukaan työ jakaa pienempiin osiin. Samankin aihepiirin kokoavaa työtä pitäisi tehdä riippumattomasti kilpailevissa ryhmissä eri tutkimuslaitoksissa. Tämä saattaa edellyttää lisäresurssien panemista työhön, mutta verrattuna käsiteltävän ongelmakentän vakavuuteen kyse on pienistä summista. Suuremman resurssiongelman synnyttää tarve löytää päteviä ja ennakkoluulottomaan työhön kykeneviä tutkijoita näihin kaikkiin hankkeisiin.

Tutkimusta yhteen vetävä työ ei sellaisenaan luo paljonkaan uutta, mutta se auttaa tunnistamaan suurimpia tutkimustarpeita. Täten löytävät ehkä suurimmat haasteet tutkimuksen kehittämiselle. Monet tärkeimmistä kysymyksistä ovat vaikeasti tutkimuksen kautta lähestyttäviä, mutta monista on kuitenkin saatavissa olennaista lisätietoa. Tuloksena pitäisi olla kyky valita entistä viisaammin erityistä panostusta vaativia teknillisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen kohteita sekä toisaalta sellaisia ohjauskeinoja, joiden avulla yhteiskuntamme kehittyy sekä ympäristön kannalta että sosioekonomisesti mahdollisimman hyvin.

Ohjauskeinojen osalta on edetty jo nyt liian pitkälle ymmärtämättä niiden ominaisuuksia ja niiden soveltamiseen liittyviä suuria riskejä. Huonot ohjauskeinot tuottavat heikosti tavoitteena olevia parannuksia ympäristön tilaan, mutta aiheuttavat silti suuria sosioekonomisia vahinkoja. Pelkään, että sekä ilmastopolitiikassa että uusien energiamuotojen kehittämisessä on laajalti, ja ilmeisimmin EU:ssa, ajauduttu tällä tavoin sangen huonoihin ohjauskeinoihin. Vaikeus saada edes jotain poliittisesti hyväksytyksi dominoi liiaksi sitä mitä teemme.

Ehkä emme sentään ole edenneet täysin väärään suuntaan, mutta aivan ilmeisesti olemme edenneet aivan liian heikosti siihen suuntaan, mihin pitäisi edetä. Emme taida myöskään ymmärtää siittävästi sitä, minne pitäisi pyrkiä. Näistä asioista tarvitsemme enemmän tutkimusta ja avointa vanhoihin asemiin linnoittautumatonta keskustelua.

Kööpenhamina päättyi ilman selvää sopimusta.

Onko tämä osoitus siitä, että tavoittelimme jotain sellaista, mitä ei olisi koskaan pitänytkään tavoitella? Onko alun alkaen ollut virheellinen koko ajatus, että pyrimme tekemään sopimuksen

• jonka mielekkyys perustuu oletukseen, että tiedämme riittävän hyvin, mikä kokonaispäästöjen taso vuonna 2020 on ihmiskunnan kokonaisetua vastaava?
• joka voi tämän arvion epäonnistuessa johtaa hyvin suuriin vahinkoihin, joiden uhka olisi ehkä ollut paremmalla sopimusrakenteella vältettävissä?
• jossa oletetaan, että pystymme jakamaan tuon kokonaismäärä riittävän oikeudenmukaisesti eri valtioille, kun virheellinen jako merkitsee hyvin merkittäviä varallisuuden siirtoja valtioiden välillä, ja että kaikki valtiot hyväksyvät yhteisen jakomme?
• joka edellyttää erittäin monimutkaista ja jatkuvaa valvontaa ja joka avaa silti monenlaisia mahdollisuuksia vilpille ja rikollisuudelle?
• joka toimii lisäksi tehottomasti, kun se antaa perimmäisille toimijoille vaikeasti ennakoitavan insentiivin?

Olisiko nyt aika pysähtyä Euroopassakin miettimään, millaisen otuksen olemme luoneet?

Pidän tieteellisesti riittävän luotettavasti osoitettuna, että ihmiskunnan toiminta muuttaa ilmastoa. Katson myös, että on vahvoja todisteita siitä, että tämä aiheuttaa merkittävän riskin hyvin monien ihmisten elinolosuhteille, mutta tiedämme tästä vain, että riski on suuri, emme kovinkaan hyvin, kuinka suuri. Lisäksi ovat maapallon öljyvarat ehtymässä ja pakottavat uusiin ratkaisuihin jo lähivuosikymmeninä.

Jättämällä reagoimatta voimakkaasti näihin uhkiin emme ota vastuuta tulevaisuudesta. Kioton malli, jota Kööpenhaminassa yritettiin jatkaa, on kuitenkin pahoin epäonnistunut. Ongelma ei ole rakenteeltaan niin monimutkainen eivätkä siihen liittyvät yksityiskohdat ole niin hyvin tiedossamme, että kiintiöt olisivat oikea lähestymistapa edes päästökaupalla kevennettynä. Sen sijaan olisi nyt etsittävä ratkaisua

• joka vaikuttaa perimmäisiin toimijoihin selkeästi ja saaden heidät reagoimaan mahdollisimman nopeasti
• jota voidaan sopimuksen sisältämillä menettelyillä helposti muokata, kun lisääntyvä tieto antaa siihen aihetta ja joka ei siten johda suuriin ylimääräisiin vahinkoihin, kun nykytietomme puutteet tulevat esille
• joka ei edellytä, että säädämme kullekin valtiolle omat rajansa, kun emme kuitenkaan pysty tekemään sitä oikeudenmukaisesti ja kaikkien kannalta hyväksyttävästi
• joka ei perustu aivan tarpeettoman raskaaseen hallintokoneistoon.

Aiempien kirjoitusteni perusteella lienee arvattavissa, että uskon harmonisoituun hiilidioksidiveroon perustuvan menettelyn olevan lupaavan lähtökohdan tällaisen paremman sopimusmallin löytämiselle. Kioton ja Kööpenhaminan kokemukset ovat ehkä olleet välttämättömät tämän riittävän laajalle ymmärtämiselle. Toivottavasti ne riittävät, emmekä jatka päämme hakkaamista seinään vielä monen neuvottelukierroksen verran.

Pelkään, että viimeisin toiveeni on edelleen epärealistisen ylioptimistinen.

Saksa on uusiutuvan energiantuotannon vahvoja esimerkkimaita. Vuonna 1991 otettiin siellä käyttöön syöttötariffit. Silloin sähköyhtiöt toimivat vielä monopoleina kukin omalla toimialueellaan ja niille voitiin suoraan asettaa vaatimus ostaa uusiutuvaa energiaan, kuten tuuleen perustuvaa sähköä maksaen 90% sähkön vähittäishinnasta. Kun sähkön vähittäishinnasta hyvin merkittävä osa, tyypillisesti ainakin puolet, aiheutuu jakeluverkon ylläpitämisestä ja vain loppuosa sähkön hankinnasta, merkitsi tuo, että uusiutuvasta energiasta maksettiin karkeasti kaksinkertainen hinta verrattuna muuhun sähkönhankintaan. Myöhemmin on hinnoittelun perusteita muutettu niin, että uusiutuvan energian tuotantotapa vaikuttaa hintaan voimakkaasti. Maksuvelvollisuuskin hoidetaan nyt kaikkien sähkönmyyjien yhteisenä vastuuna, jotta eri sähköyhtiöitä ei asetettaisi kilpailuilla markkinoilla eri asemaan.

Nyt maksetaan Saksassa aurinkosähköstä 430 €/MWh (eli 43 c/kWh), mikä on yli kahdeksankertainen vuoden 2009 tukkuhintoihin verrattuna. Tuulivoimasta maksetaan vähemmän ja maksettava hinta vaihtelee monimutkaisempien ehtojen mukaan, tyypillisesti se on uusille voimalaitoksille 92 €/MWh, kun tukkuhinta on ollut 48 €/MWh. Korkeamman hinnan lisäksi niin aurinkovoiman kuin tuulivoimankin heikkoutena on se, että tuotettavaa määrä riippuu auringonpaisteen tai tuulen määrästä, ei sähköntarpeen vaihteluista. Uusiutuvan energian korkeista syöttötariffeista yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia on analysoinut tutkimuslaitos Rheinisch-Westfälisces Institut für Wirtschaftsforschung (RWI) raportissaan Economic impacts from the promotion of renewable energies: The German experience, joka on saatavissa tutkimuslaitoksen nettisivuilta http://www.rwi-essen.de sekä saksaksi että englanniksi.

RWI on erityisen kriittinen aurinkoenergian tukemisen osalta. Erittäin korkea syöttötariffi on johtanut siihen, että Saksaan on rakennettu enemmän aurinkovoimaa kuin mihinkään muuhun maahan, vaikka tuotanto-olosuhteet ovat huonot. RWI laskee, että vuosina 2000-10 rakennettujen tai rakennettavien aurinkovoimalaitosten arvioidusta tuotannosta tullaan maksamaan syöttötariffien mukaan 76 mrd euroa, kun tuotetun sähkön arvo jää 10 mrd euron tuntumaan. Inflaatio ja ennakoitu sähkönhinnan nousu huomioon ottaen tulevat nämä voimalaitokset saamaan elinaikanaan 53 mrd euroa tukea vuoden 2007 rahassa laskettuna. Tänä vuonna tuen osuus ylittää 2,5 mrd euroa ja on suunnilleen kymmenkertainen tuotetun sähkön arvoon verrattuna. Tuulivoiman hinnasta on tukea nyt vajaa puolet ja se on noin 1,5 mrd euroa vuonna 2009. Tuulivoima tuotti vuonna 2008 Saksan sähköstä 6,3%, mutta aurinkovoima vain 0,6%.

Saksassa on kiistelty myös siitä, kuinka uusiutuvan tuotannon tuki vaikuttaa sähkön hintaan. Koska aurinkosähkön määrä on niin vähäinen, nostaa sen saama tuki miltei kokonaisuudessaan sähkön hintaa. Tuulivoiman osalta tilanne on kuitenkin toinen, koska sen määrä on suurempi ja koska kaikki tuulivoima tulee markkinoille, oli markkinahinta mikä tahansa. Siten muun tuotannon tarve vähenee ja hinta laskee olettaen, että muiden voimalaitosten määrä on sama tai lähes sama. Oletus muiden voimalaitosten samasta määrästä ei kuitenkaan ole realistinen, eikä yksikäsitteistä arviota hintavaikutuksesta ole mahdollista laskea. Joka tapauksessa tuulivoima alentaa tukkuhintaa, jolloin tuki menee osittain vähentämään sähköntuottajien katteita ja vain osin suoraan kuluttajahinnan korotukseksi. Viime viikkoina monet saksalaiset sähköyhtiöt ovat ilmoittaneet tuntuvista hinnankorotuksista ja perustelleet niitä uusiutuvan energiankustannuksen vaikutuksilla. Täten näyttää siltä, että kuluttajat sen lopulta joka tapauksessa maksavat.

Saksassa on siis rakennettu voimakkaasti niin tuuli- kuin aurinkovoimaakin perustuen syöttötariffien antamaan tukeen. Monet ovat julistaneet tämän suureksi menestykseksi. RWI on toista mieltä. Varsinkaan aurinkoenergian tukemista RWI ei pidä onnistuneena. Sähköntuotantoa on syntynyt hyvin vähän eikä tuki ole myöskään ollut tehokas tapa edistää aurinkoenergian kehittämistä. Uusiutuvan energiateknologian kehittämisen suoraan tukeen on käytetty vain runsaat 200 milj. euroa esimerkiksi vuonna 2007, mikä oli vain 3% syöttötariffien sisältämästä tuesta. Ainakin niin alkuvaiheessaan olevan teknologian kuin aurinkosähkön osalta suora tuki on kuitenkin paljon tehokkaampaa kuin syöttötarifiin muodossa annettu tuki. Tukea on perusteltu myös työllisyysvaikutuksilla, mutta vähäisiin tuloksiin johtava suurimittainen tuki heikentää epäsuorasti työllisyyttä enemmän kuin se suorilla vaikutuksillaan sitä edistää. Sen aiheuttamat maksut nimittäin rasittavat muuta taloutta enemmän kuin suorat työllistämisvaikutukset ovat.

RWI arvioi, että samat heikkoudet koskevat myös tuulivoimaa, vaikka tilanne ei sen osalta olekaan yhtä selvä. Olen RWI:n kanssa itse aivan samoilla linjoilla. Uskon, että Saksassa on harhauduttu myös tuulivoiman osalta aivan liian voimakkaaseen tukeen ja että se on johtanut suorituskyvyltään heikkotasoisten tuulivoimalaitosten rakentamiseen huonoille sijoituspaikoille synnyttäen tuotantoon verrattuna kohtuuttomia kustannuksia. En myöskään usko, että tässä muodossa toteutunut tuulivoiman yleistyminen olisi nopeuttanut olennaisesti tuulivoimateknologian kehittymistä tai synnyttänyt muitakaan sivuvaikutuksia, jotka olisivat tehneet kokonaisuudesta kannattavan.

Mitä tämä kaikki merkitsee Suomen kannalta? Kokemukset sisältävät varoituksen, että liian korkeaksi määritelty syöttötariffi on huono tapa tukea uusiutuvan energian tuotantoa, mutta sanat liian korkeaksi ovat tässä olennaiset. Oikein mitoitettuna ja oikeaan kohteeseen suunnattuna syöttötariffi on hyvä ja toimiva ohjauskeino. Se soveltuu parhaiten vaiheeseen, jossa uusi tekniikka on lähellä kilpailukykyä ja jossa tulevan tariffikehityksen voidaan odottaa tekevän rakennettavat voimalaitokset kannattaviksi vielä niiden eliniän aikana. Myös sarjatuotannon kannattavuuskynnyksen ylittäminen on hyvä peruste syöttötariffin kaltaisille tukitoimille. Sen sijaan se ei sovi pahoin kesken kehitysvaiheensa olevan teknologian edistämiseen. Siihen on syytä käyttää tarkemmin kohdennettuja ja laajuudeltaan säädeltyjä tukitoimia, kuten tutkimusrahoitusta ja demonstraatiolaitosten investointitukia. Jos syöttötariffin on oltava hyvin korkea toimiakseen, on se väärä tukimuoto.

Suomessa syöttötariffi on toistaiseksi voimassa vain turpeelle, jonka tukimuotona sen merkitys on ollut vähäinen. Käyttöönottoa on valmisteltu tuulivoimalle ja biokaasuihin perustuvalle sähköntuotannolle.

Tuulivoima on nyt vaiheessa, jossa syöttötariffi soveltuu ainakin edullisimpiin sijoituspaikkoihin rakennettavien voimalaitosten tukemiseen, mutta esimerkiksi merituulivoiman edistäminen saattaa edelleen onnistua paremmin esimerkiksi investointituen avulla. Esityksen mukainen 83,5 €/MWh (aluksi 90,2 €/MWh) ei ole kohtuuton, kun sen kesto on vain 12 vuotta. Pikemminkin on kyseenalaista, johtaako se tavoiteltuun tuulivoiman rakentamismäärään.

Biokaasun tuotannon liialliselle laajentumiselle ei liene mahdollisuuksia, joten ehdotettu syöttötariffilla tukeminen ei voine synnyttää kovin pahoja haittoja, vaikka onkin selvästi väärä keino ottaen huomioon tarpeelliseksi arvioidun syöttötariffin taso 133,5 €/MWh. Biokaasun tuotannon edistämisessä ei ole muutenkaan kyse potentiaaliltaan kovin merkittävästä energiatalouden osasta. Teknologian merkitys voi olla suurempi jätehuollon kannalta, jolloin energiantuotanto on lähinnä tapa alentaa jätehuollon kustannuksia ja siitä syntyviä ilmastovaikutuksia. Jätehuoltoa pitäisi kuitenkin tukea jätehuoltona tai jätteitä synnyttävänä tuotannonalana, jos jätteillä on kytkentä tuotannolliseen toimintaan, eikä panna tukea sähkönkäyttäjien maksettavaksi.

Perinteisen tieteen ideaalikuvan mukaan tutkija ei tavoittele mitään muuta kuin totuuden löytämistä. Jo ongelman ratkaiseminen tieteen tuottaman tiedon avulla kuuluu toiseen luokkaan, josta on käytetty nimeä suunnittelutiede. Ideaali on harvoin täysin totta, mutta erityisen voimakkaasti on sen ongelmallisuuteen törmätty ilmastonmuutokseen liittyvässä tutkimuksessa.

Jo 1970-luvulla alkoivat tutkijat ymmärtää, että fossiilisten polttoaineiden käyttö tuottaa niin paljon hiilidioksidia, että siitä aiheutuvat muutokset ilmastossa kasvavat hyvin vahingollisiksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain National Academy of Sciences julkaisi vuonna 1977 raportin Energy and Climate, jossa ennakoitiin kuuden celsiusasteen lämpötilannousua 200 vuoden kuluessa. Tutkimustiedon täsmentyminen johti kasvavaan huoleen ja edelleen sekä YK:n piirissä toimivan UNFCCC:n (United Nations Framework Convention on Climate Change) sekä hallitusten välisen, mutta tiedeyhteisön pohjalta toimivan IPCC:n (Intergovenmental Panel on Climate Change) muodostamiseen.

Kehitykseen epäillen suhtautuvat ovat todenneet, että IPCC ei ole puhdas tieteellinen yhteisö, vaan organisaatio, jonka tehtävänä on todistaa ilmastonmuutoksen vakavuus. IPCC ei todellakaan ole ilman tavoitteita toimiva tieteellinen seura, mutta on varmasti oikeampi kuvata sen syntymistä niin, että ilmastonmuutoksen perusilmiö oli tieteellisesti hyvin varmistettu ja tiedettiin potentiaalisesti maapallon tilalle vaaralliseksi. Tässä tilanteessa IPCC synnytettiin siirtämään tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Se ei siis pyrikään itse olemaan tieteen tekijä, vaan tieteen tuottaman tiedon siirtäjä. Miltei kaiken IPCC:n työn tekevät tutkijat, mutta hallitusten edustajat osallistuvat suuntaviivojen määrittämiseen sekä yhteenvetoraporttien viimeistelyyn tutkijoiden kokoamien laajojen taustaraporttien pohjalta.

Ilmastonmuutostutkimus on tieteen periaatteiden kannalta hankalassa tilanteessa, koska tutkimustulosten implikaatiot ovat valtavat. Ilmastonmuutos voi osoittautua todella tuhoisaksi, mutta sen tehokas torjuminenkin on äärimmäisen vaikeaa. Tutkijat ovat tahtoen tai tahtomattaan osapuolina kiistassa, joka koskee kehitykseen voimakkaasti vaikuttavia päätöksiä.

Tutkijat ovat myös kansalaisia, jotka eivät halua eristäytyä norsunluutorniinsa vaan myös olla mukana vaikuttamassa. Näin varsinkin, koska he uskovat ymmärtävänsä ainakin osan ongelmaan liittyvistä tekijöistä erityisen hyvin. Useimmat heistä pyrkivät samalla kuitenkin säilyttämään objektiivisuutensa tutkijoina ja perustamaan tieteelliset julkaisunsa tasapuolisesti käytettyyn tietoon. Vaikka he tähän pyrkivätkin, ei se ole helppoa. On väistämätöntä, että kokonaiskuvaan paremmin sopivat tulokset ja aineistot hyväksytään helpommin ja siihen huonommin sopiviin suhtaudutaan kriittisemmin. Tutkijat ovat tästä tietoisia ja pystyvät usein torjumaan tämän harhan, mutta täysin he eivät voine saavuttaa objektiivisuutta. Tällainen virhe vetää tuloksia kohti vallitsevaa konsensusta ja vaikeuttaa konsensuksen virheiden havaitsemista. Tieto, että todella uudet, aiemmasta ajattelusta poikkeavat oivallukset ovat kaikkein arvostetuimpia, ei tässä tilanteessa toimi riittävänä vastavoimana.

Toinen harha ilmenee tutkijoiden valikoitumisessa ilmastonmuutosta koskevaan tutkimukseen. Kun joku tutkimusalue kasvaa nopeasti, hakeutuu siihen uusia tutkijoita, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä. Alalle muodostuu myös tutkimusryhmiä, jotka ottavat jäsenikseen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita kyseisen ryhmän lähestymistavasta ja halukkaita sen pohjalta työskentelemään. Tutkimusryhmät toimivat myös uusien tutkijoiden koulutuspaikkoina. Tuntuu aivan väistämättömältä, että tämä johtaa tutkijakunnan vinoutumiseen siihen suuntaan, että ilmastonmuutosongelman vakavuutta korostava asenne vahvistuu.

Ilmastonmuutoskeskustelua dominoi nyt kiivas väittely toisaalta lähellä tieteen valtavirtaa olevien tutkijoiden ja alan harrastajien sekä toisaalta tämän valtavirran tulokset jyrkästi tuomitsevien skeptikoiden välillä. Ajatus, että tällaisen kiistan osapuolille pitäisi antaa sama paino, ei ole perusteltu. Valtavirran käsityksiä vääristävät voimat eivät ole niin suuret, ettei valtavirralle pitäisi antaa olennaisesti enemmän arvoa. Valtavirran tuloksissa on kuitenkin varmasti virheitä ja puutteita ja kärjistynyt kiistely näyttäisi johtaneen tilanteeseen, joka saattaa vaikeuttaa myös hyvän kriittisen tutkimuksen asemaa. Jos näin jatkuu pitkään, voi ymmärryksemme kehittyminen oikeammaksi hidastua pahoin.

Itse en ole ilmastotieteilijä ja näen ilmastotieteen luonnontieteen alueeksi, jolla kuvaamieni ongelmien ei pitäisi olla kovin vaikeita. Ilmastotieteen tutkimus on tosin riippuvainen monimutkaisista malleista ja tällaisten mallien kehittämiseen ja verifiointiin liittyy juuri sellaisia potentiaalisesti systemaattisia vinoutumisia, joita olen käsitellyt. Viimeisimmät uutiset siitä, kuinka huonosti vuodesta 2001 jatkunut tasanne lämpötiloissa pystytään selittämään, viittaa myös siihen, että mallit vaativat jatkokehittelyä, jossa niiden tulokset saattavat jossain määrin muuttua. Näistä varauksista huolimatta pidän itse ilmastotieteen osuutta ilmastonmuutostutkimuksessa luotettavana niiden suurten epävarmuusrajojen puitteissa, jotka esimerkiksi IPCC:n raporteissa esitetään.

Enemmän ongelmia näen ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja torjuntaa koskevassa tutkimuksessa, joista jälkimmäinen sisältyy omiin tutkimusaloihini. Sen ongelmia olenkin jo käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissani.

Ilmasto- ja energiapolitiikkaan kriittisimmin suhtautuvat henkilöt eivät halua tunnustaa edessämme olevien uhkien vakavuutta. He väittävät, että muutaman kriittisen tutkijan kannanotoille pitäisi antaa sama paino kuin laajan tiedeyhteisön ylivoimaisen enemmistön hyväksymille näkemyksille. Itse en näe mitään perusteita epäillä esimerkiksi niitä tietoja ilmastonmuutoksesta, jotka IPCC esittää laajoissa raporteissaan. Luonnollisesti tutkimus korjaa ja täsmentää jatkuvasti tietoamme, mutta perusasiat ovat vankalla pohjalla, jonka uskon kestävän. Vaikka ilmasto kokonaisuutenaan on tavattoman monimutkainen, ovat perustavimmat ilmiöt sittenkin hyvin tunnettuja ja kiistattomia. Monimutkaisia malleja tarvitaan vasta yksityiskohtaisempien seuraamusten määrittämiseen. Vasta tällä tasolla on jäljellä asioita, joissa uusi ymmärrys saattaa vielä poiketa olennaisesti nykyisestä. Se, että ihminen vaikuttaa ilmastoon ja tämän vaikutuksen suuruusluokka kuuluvat luotettavasti ymmärrettyjen asioiden piiriin. Tämä riittää perusteeksi havainnolle, että ilmastonmuutos on suuri uhka, jota on pyrittävä torjumaan.

Toinen samanaikainen ja yhtä luotettavasti tunnettu asia on, että ihminen on kuluttamassa maapallon öljyvaroja ja joitain muitakin reservejään vauhdilla, joka ei voi jatkua enää monia vuosikymmeniä. Varojen ehtyminen tulee vaikuttamaan ihmiskunnan elinehtoihin niin nopeasti, että korvaavien ratkaisujen löytäminen ajoissa on äärimmäisen kova haaste. Itse pidän tätä ongelmaa vielä pahempana uhkana ihmiskunnan hyvinvoinnille tämän vuosisadan loppupuolella kuin ilmastonmuutosta.

Kummankin uhkan kärjistyminen ja vaikeus saada kehitys kestävämmälle pohjalle liittyy aivan olennaisesti maapallon väkiluvun kasvuun ja väkirikkaimpien maiden kulutustapojen muutokseen. Maapallon varat eivät ole likimainkaan riittävät tarjoamaan koko väestölle samankaltaista elintasoa, kuin mistä nyt nautimme esimerkiksi Suomessa. Jos aikaa olisi runsaasti käytettävissä ilman, että ongelmat sen kuluessa kärjistyvät, olisi varmasti mahdollista löytää kestäviä elintapoja, jotka vastaavat yhtä hyvin ihmisten tarpeita ja toiveita kuin meidän nyt nauttimamme. Aikaa ei kuitenkaan ole riittävästi, eivätkä ongelmat lakkaa kärjistymästä myöskään jatkuvan väestönkasvun kautta.

Maailmanyhteisö kokonaisuutena ja EU monilta osin kärkijoukossa on havahtunut tilanteeseen ja reagoinut asettamalla tavoitteita. Tavoitteet eivät ole olleet vaikutuksettomia, mutta vaikutukset eivät ole olleet likimainkaan riittäviä. Kun ongelmat ovat äärimmäisen haastavia, eivät niiden torjuntakeinotkaan ole helppoja. Kun kukaan ei tiedä, kuinka asiasta selvitään, on ratkaisuna ollut lähinnä jälleen uusien tavoitteiden asettaminen.

Tavoitteet ovat eräs ohjauskeino. Ilman sitovuutta asetetut tavoitteet vaikuttavat hyvin heikosti. Siksi on asetettu laillisesti sitovia tavoitteita, mutta koko konsepti laillisesti sitovista tavoitteista on oikeastaan absurdi. Ne eivät nimittäin sido nykyhetken toimia, vaan sitoumus realisoituu tulevien päättäjien aikana. Ne tehdään nyt kovin puutteellisen tiedon vallitessa. Emme todellakaan tiedä, mitä edellyttävät käytännössä EU:n tavoitteet vuodelle 2020. Emme tiedä, vastaavatko ne edes pääpiirtein kymmenen vuoden kuluttua – tai edes viiden vuoden kuluttua – vallitsevaa käsitystä siitä, mihin olisi pitänyt pyrkiä. Tietysti niidenkin todellinen tarkoitus on synnyttää toimia pian, mutta ne ovat tähän liian epäsuoria ja niihin liittyy liian suuria riskejä.

Ympäristön tilasta huolestuneet ihmiset suhtautuvat suorastaan halveksuen hyvän taloudellisen kehityksen arvoon. Yritysten voitollisuus tuntuu näissä puheissa pikemmin pahalta kuin hyvältä. Me elämme kuitenkin talousjärjestelmässä, jonka kehittäminen vaatii voitollisia liikeyrityksiä ja hyvin toimivaa taloutta. Ilman näitä emme pysty toteuttamaan myöskään ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimia toimia tai kehittämään vaihtoehtoja raakaöljylle. Taloudellinen hyvinvointi on todellinen osa ihmisten hyvinvointia. Se voi kehittyä vähemmän energia- ja materiaali-intensiiviseksi, mutta tämä ei toteudu vain tavoitteita asettamalla.

Tavoitteiden lisäksi tarvitaan toteuttajia ja toteuttajien saamiseksi mukaan tarvitaan ohjauskeinoja. Ohjaus ei saa kuitenkaan tapahtua tukahduttamalla toteuttajien toimintakyky. Siksi ohjauskeinojen on oltava mahdollisimman kustannustehokkaita. Niistä syntyvä rasite taloudelle on saatava mahdollisimman alhaiseksi säilyttäen tietysti samalla niiden ohjaava vaikutus voimakkaana.

Meidän on myös tunnistettava tavoitteet, jotka ovat todella tärkeitä ja keskityttävä niiden saavuttamiseen. Rinnalle otetut lisätavoitteet ja rajoitukset tehokkaimpien keinojen käyttämiselle ovat tällöin haitaksi. Ne estävät parhaan kustannustehokkuuden saavuttamista olennaisten asioiden osalta. Ideaalisessa markkinataloudessa kohdistettaisiin ohjaus yksinomaan perimmäisiin tavoitteisiin. Täten öljyn hinta asettuisi tai ohjattaisiin niin korkealle, että siitä luopuminen nopeutuisi. Tätä on kyllä vahvasti toteutunutkin. Öljyn hinta on noussut olennaisesti välittömien tuotantokustannusten yläpuolelle, kuten Hotellingin teorioiden mukaan kuuluukin. Hyvin monissa maissa on myös korkea polttonesteiden verotus. Nämä muodostavatkin monin verroin voimakkaamman taloudellisen ohjauksen kuin, mitä esiintyy millään muulla merkittävällä alalla. Silti öljynkulutus on pysynyt jatkoa ajatellen uhkaavan korkealla.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on päädytty kiintiöihin ja päästökauppaan. Ohjauksen taso on vain murto-osa öljynkäyttöön kohdistuvasta, mutta lisäksi on vahvoja syitä uskoa, että koko lähestymistapa on paljon tehottomampi kuin suoraan hintojen kautta ohjaaminen, kuten harmonisoidun hiilidioksidiveron soveltaminen. EU:n tavoitteiden asetannassa on asiaa sotkettu vielä ottamalla rinnalle kutakin valtiota erikseen koskevat määrälliset tavoitteet uusiutuvalle energialle, uusiutuville liikenteen polttoaineille ja energiansäästölle. Näin yksityiskohtaiset tavoitteet yli 10 vuoden päähän eivät voi osua kohdilleen. Ne ovat aivan väistämättä pahoin epäoptimaaliset eikä niille ole tarjolla edes päästökauppaa vastaavaa mekanismia pahimpien vääristymien korjaamiselle. Tämä merkitsee sitä, että toteutuksessa ajaudutaan todennäköisesti aivan absurdeihin ja kokonaisedun vastaisiin toimiin esimerkiksi kuljettamalla kohtuuttomin kustannuksin biopolttoaineita maasta toiseen tai vääristämällä uusiutuvien resurssien markkinoita siirtäen tuotantoa arvokkaammasta käytöstä energiantuotantoon.

Ymmärrän, että kansainvälinen politiikka ja sopiminen on todella vaikeaa, mutta siitä huolimatta pitäisi pyrkiä löytämään parempia ratkaisuja. Nyt on kasvanut epäilys, että Kööpenhaminassa ei saada lähiviikkoina aikaan laajaa kansainvälistä sopimusta. Jos näin todella käy, pitäisi myös EU:n piirissä uskaltautua käymään uudelleen läpi sitä, mikä on viisasta ja kuinka voimme parhaiten selvitä niistä suurista haasteista, jotka edessämme ovat. Kenenkään ei pidä luulla, että selviäminen tulee olemaan helppoa ja tuskatonta. Merkittäviinkin uhrauksiin on varauduttava, mutta vielä huonommin käy myös ympäristölle, ellemme pysty löytämään nyt esitettyjä parempia ohjaustoimia.

Olen käsitellyt ohjaustoimia myös luentomateriaalissa, jonka toivoakseni sellaisenaan ymmärrettävissä oleva kalvosarja löytyy osoitteesta http://www.pirila.fi/energia/arkisto/Ohjauskeinoista.pdf.

Ilmastonmuutoksen sekä energiavarojen ehtymisen haittojen torjuminen on valtava haaste, johon ei ole helppoja ratkaisuja. Väärät toimintatavat voivat osoittautua hyvin vahingollisiksi. Tämä ei koske vain toimimattomuutta, vaan aivan yhtä voimakkaasti väärin suunnattuja yrityksiä torjua vahinkoja. Jotta voitaisiin toimia viisaasti, on pystyttävä ottamaan huomioon ainakin kaikki seuraavat osatekijät:

1. Kasvihuonekaasujen vaikutus ilmastoon
2. Ilmastonmuutoksen vaikutukset elinympäristöömme
3. Öljyn ja myös maakaasun kokonaisvarat ja kyky ottaa niitä käyttöön
4. Tutkimuksen kyky tuottaa uusia energiaratkaisuja tuotantoon ja kulutukseen
5. Uusiutuvien luonnonvarojen käytettävyys energiantuotantoon ottaen huomioon ekologiset rajat ja muu käyttö (mm. elintarvikkeiden tuotanto)
6. Nopeus, jolla teknillisiä muutoksia ja luonnonvarojen käyttöä voidaan muuttaa sekä kustannukset, jotka syntyvät yrityksestä kiihdyttää tätä muutosta luontaista nopeammaksi
7. Ihmiskunnan kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin
8. Tasa-arvon vaatimukset niin alueellisesti kuin sukupolvien kesken
9. Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat prosessit kaikilla tasoilla yksilöistä yrityksiin, kansakuntiin ja yleismaailmallisiin toimintoihin

Mikään näistä tekijöistä ei ole sivuutettavissa, kun etsimme hyviä ratkaisuja, mutta on äärimmäisen vaikea ottaa niitä kaikkia samanaikaisesti huomioon. Siksi onkin tyypillistä että keskustelun osapuolet valitsevat argumenttinsa itselleen läheisistä tekijöistä ja unohtavat muut. Kun ilmastonmuutoksen torjuntaa ajavat voimakkaimmin ympäristöhenkiset toimijat, painottuvat helposti heille läheiset kysymykset: muutoksen tarve ja tiukat tavoitteet. Toinen yhtä olennainen kokonaisuus eli se, kuinka tavoitteet todella saavutetaan ja mitä haittoja saavuttamiseen tähtäävistä prosesseista syntyy, jää taka-alalle. Tiukkojen tavoitteiden puolustajille sopii korostaa haittoja pessimististen arvioiden pohjalta varovaisuusperiaatteen mukaisesti ja samalla uskotella, että torjuntatoimet ovat helppoja, kun niistä sovitaan – siis vastoin varovaisuusperiaatetta. Liike-elämä sekä monet tekniikan tai talouden asiantuntijat näkevät ongelmat aivan toisin.

Eri näkökantojen edustajat lienevät laajalti yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen rajoittaminen parin asteen lämpenemiseen tai edes lähelle sitä, edellyttää suuria muutoksia yhteiskunnan toimintatapoihin. Se kehityskulku, joka on johtanut nykyisen kaltaiseen aineelliseen kulutukseen, autoihin, matkailuun, suuriin asuntoihin jne., ei näyttäisi vievän oikeaan suuntaan. Kehitys on ollut kuluttajien valinta markkinataloudessa. Ihmiset ovat sitä halunneet, eivät toki ilman markkinointitoimien vaikutusta, mutta joka tapauksessa ovat valintansa tehneet. Markkinataloudelle on luonteenomaista, että parhaiten pärjää se, joka pystyy myymään eniten, ellei pysty myymään, ei yleensä pysty toimimaan pitkään.

Kuinka ihmiset, jotka ovat valinneet tämän talousjärjestelmän ja jotka ovat todenneet suunnittelutalouden epäonnistuneeksi, voisivat muuttaa toimintamalliaan riittävästi?

Voiko se tapahtua harrastamalla propagandaa ympäristöarvojen puolesta? Eteneekö muutos kestävästi tai pitkälle aatteellisuuden ja idealismin pohjalta? Tuskin.

Ellei idealismi riitä, tarvitaan konkreettisempaa ohjausta. Se voi tapahtua määräyksillä tai markkinoiden kautta. Määräämisen runsas lisääminen merkitsee paluuta suunnittelutalouden suuntaan. Se merkitsee väärien määräysten ja sääntöjen lisääntymistä ja epäviihtyvyyden kasvua. Se ei ole oikea tie, mutta siihen suuntaan ollaan nyt ottamassa pieniä askelia EU:ssa, kun säädetään monia erillisiä säädöksiä tai sitovia määrällisiä tavoitteita. Määrät ovat joskus luonnostaan sitovia. Öljyä ei ole enempää, kuin sitä on. Luonto asettaa sitovan rajan. Sama koskee muitakin ehtyviä sekä rajallisia uusiutuvia luonnonvaroja. Niiden osalta meidän on pakko sopeutua kiinteisiin rajoihin, mutta miksi lisätä sitovia rajoja osatavoitteisiin, jotka eivät sellaisinaan määräydy ulkoisista ehdoista. Se on keskusjohtoisuutta ja valitettavasti siinä tehdään koko ajan valintoja, joissa virheiden riski on suuri. Esimerkiksi uusiutuvien energiavarojen käytössä ei sinänsä ole mitään hyvää. Ne ovat keino tuottaa energiaa ilman muiden keinojen haittoja, mutta niillä ei ole positiivista itseisarvoa. Siksi pitäisi vaikuttaa haitallisiin toimintatapoihin ja antaa markkinoiden löytää ratkaisu todellisten tavoitteiden saavuttamiselle. Uusien ratkaisujen kehittäminen vanhojen tilalle vaatii kyllä tukitoimia, mutta EU:n valitsema säätelymalli ei ole tältäkään kannalta ideaalinen.

Nykyisessä markkinataloudessa tuotteen tai palvelun hinta on vallitseva ja keskeinen ohjauskeino. Muiden epäselvempien ja eri ihmisiin eri tavoin vaikuttavien ohjauskeinojen tuominen hinnan rinnalle on kyseenalaista. Hinnan merkitys on toki kovin erilainen eri varakkuustason ihmisille. Siksi on turvattava välttämättömyystarvikkeiden saatavuus myös köyhille. Tämä on suuri ongelma kaikessa taloudellisessa ohjauksessa, koska tämä voi johtaa tuon ohjauksen kiertoon. Rikkaat voivat ostaa köyhiltä sen, mitä köyhille tarjotaan halvemmalla. Tuotantoa voi siirtyä ns. hiilidioksidivuotona köyhän maan nimiin tuottamatta sinne kuitenkaan merkittävää hyvinvointia. Näistä olennaisista ongelmista huolimatta on pyrittävä kehittämään yhtenäistä taloudellista ohjausta, koska sen kautta signaali menee sittenkin vähiten vääristyneenä perille.

Ihmisten taloudellinen käyttäytyminen ei ole täysin rationaalista. Aivan peruslinjat ovat varmasti rationaalisia, mutta detaljeissa rationaalisuudesta poiketaan hyvinkin voimakkaasti. Siksi pelkkä tavoitteeseen suoraan liitetty hintaohjaus ei tunnu riittävän, vaan sitä täydennetään erilaisilla päällekkäisillä toimilla. Esimerkiksi autot synnyttävät hiilidioksidia vain käytössä ja olisi loogista panna kaikki päästöjen vähentämiseen tähtäävä vero polttoaineeseen, mutta yleisesti uskotaan myyntihintaan sisältyvän veron porrastamisella olevan suuremman tehon. Näin saattaa olla, vaikka se ei olekaan rationaalista. Kun luottamuksesta ihmisten rationaalisuuteen luovutaan, otetaan samalla kuitenkin riski, että tehdään liian harhaista ohjausta. Tätäkin on muistettava varoa eikä aina uusia toimia pidä keksiä vain, jotta saavutettaisiin tunne, että olemme taas tehneet jotakin hyvää. Tärkeämpää on sittenkin saada tuloksia kuin luoda kuvitelmaa, että on tehty hyvää.