Pekka Pirilän energiasivut

Saksa on uusiutuvan energiantuotannon vahvoja esimerkkimaita. Vuonna 1991 otettiin siellä käyttöön syöttötariffit. Silloin sähköyhtiöt toimivat vielä monopoleina kukin omalla toimialueellaan ja niille voitiin suoraan asettaa vaatimus ostaa uusiutuvaa energiaan, kuten tuuleen perustuvaa sähköä maksaen 90% sähkön vähittäishinnasta. Kun sähkön vähittäishinnasta hyvin merkittävä osa, tyypillisesti ainakin puolet, aiheutuu jakeluverkon ylläpitämisestä ja vain loppuosa sähkön hankinnasta, merkitsi tuo, että uusiutuvasta energiasta maksettiin karkeasti kaksinkertainen hinta verrattuna muuhun sähkönhankintaan. Myöhemmin on hinnoittelun perusteita muutettu niin, että uusiutuvan energian tuotantotapa vaikuttaa hintaan voimakkaasti. Maksuvelvollisuuskin hoidetaan nyt kaikkien sähkönmyyjien yhteisenä vastuuna, jotta eri sähköyhtiöitä ei asetettaisi kilpailuilla markkinoilla eri asemaan.

Nyt maksetaan Saksassa aurinkosähköstä 430 €/MWh (eli 43 c/kWh), mikä on yli kahdeksankertainen vuoden 2009 tukkuhintoihin verrattuna. Tuulivoimasta maksetaan vähemmän ja maksettava hinta vaihtelee monimutkaisempien ehtojen mukaan, tyypillisesti se on uusille voimalaitoksille 92 €/MWh, kun tukkuhinta on ollut 48 €/MWh. Korkeamman hinnan lisäksi niin aurinkovoiman kuin tuulivoimankin heikkoutena on se, että tuotettavaa määrä riippuu auringonpaisteen tai tuulen määrästä, ei sähköntarpeen vaihteluista. Uusiutuvan energian korkeista syöttötariffeista yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia on analysoinut tutkimuslaitos Rheinisch-Westfälisces Institut für Wirtschaftsforschung (RWI) raportissaan Economic impacts from the promotion of renewable energies: The German experience, joka on saatavissa tutkimuslaitoksen nettisivuilta http://www.rwi-essen.de sekä saksaksi että englanniksi.

RWI on erityisen kriittinen aurinkoenergian tukemisen osalta. Erittäin korkea syöttötariffi on johtanut siihen, että Saksaan on rakennettu enemmän aurinkovoimaa kuin mihinkään muuhun maahan, vaikka tuotanto-olosuhteet ovat huonot. RWI laskee, että vuosina 2000-10 rakennettujen tai rakennettavien aurinkovoimalaitosten arvioidusta tuotannosta tullaan maksamaan syöttötariffien mukaan 76 mrd euroa, kun tuotetun sähkön arvo jää 10 mrd euron tuntumaan. Inflaatio ja ennakoitu sähkönhinnan nousu huomioon ottaen tulevat nämä voimalaitokset saamaan elinaikanaan 53 mrd euroa tukea vuoden 2007 rahassa laskettuna. Tänä vuonna tuen osuus ylittää 2,5 mrd euroa ja on suunnilleen kymmenkertainen tuotetun sähkön arvoon verrattuna. Tuulivoiman hinnasta on tukea nyt vajaa puolet ja se on noin 1,5 mrd euroa vuonna 2009. Tuulivoima tuotti vuonna 2008 Saksan sähköstä 6,3%, mutta aurinkovoima vain 0,6%.

Saksassa on kiistelty myös siitä, kuinka uusiutuvan tuotannon tuki vaikuttaa sähkön hintaan. Koska aurinkosähkön määrä on niin vähäinen, nostaa sen saama tuki miltei kokonaisuudessaan sähkön hintaa. Tuulivoiman osalta tilanne on kuitenkin toinen, koska sen määrä on suurempi ja koska kaikki tuulivoima tulee markkinoille, oli markkinahinta mikä tahansa. Siten muun tuotannon tarve vähenee ja hinta laskee olettaen, että muiden voimalaitosten määrä on sama tai lähes sama. Oletus muiden voimalaitosten samasta määrästä ei kuitenkaan ole realistinen, eikä yksikäsitteistä arviota hintavaikutuksesta ole mahdollista laskea. Joka tapauksessa tuulivoima alentaa tukkuhintaa, jolloin tuki menee osittain vähentämään sähköntuottajien katteita ja vain osin suoraan kuluttajahinnan korotukseksi. Viime viikkoina monet saksalaiset sähköyhtiöt ovat ilmoittaneet tuntuvista hinnankorotuksista ja perustelleet niitä uusiutuvan energiankustannuksen vaikutuksilla. Täten näyttää siltä, että kuluttajat sen lopulta joka tapauksessa maksavat.

Saksassa on siis rakennettu voimakkaasti niin tuuli- kuin aurinkovoimaakin perustuen syöttötariffien antamaan tukeen. Monet ovat julistaneet tämän suureksi menestykseksi. RWI on toista mieltä. Varsinkaan aurinkoenergian tukemista RWI ei pidä onnistuneena. Sähköntuotantoa on syntynyt hyvin vähän eikä tuki ole myöskään ollut tehokas tapa edistää aurinkoenergian kehittämistä. Uusiutuvan energiateknologian kehittämisen suoraan tukeen on käytetty vain runsaat 200 milj. euroa esimerkiksi vuonna 2007, mikä oli vain 3% syöttötariffien sisältämästä tuesta. Ainakin niin alkuvaiheessaan olevan teknologian kuin aurinkosähkön osalta suora tuki on kuitenkin paljon tehokkaampaa kuin syöttötarifiin muodossa annettu tuki. Tukea on perusteltu myös työllisyysvaikutuksilla, mutta vähäisiin tuloksiin johtava suurimittainen tuki heikentää epäsuorasti työllisyyttä enemmän kuin se suorilla vaikutuksillaan sitä edistää. Sen aiheuttamat maksut nimittäin rasittavat muuta taloutta enemmän kuin suorat työllistämisvaikutukset ovat.

RWI arvioi, että samat heikkoudet koskevat myös tuulivoimaa, vaikka tilanne ei sen osalta olekaan yhtä selvä. Olen RWI:n kanssa itse aivan samoilla linjoilla. Uskon, että Saksassa on harhauduttu myös tuulivoiman osalta aivan liian voimakkaaseen tukeen ja että se on johtanut suorituskyvyltään heikkotasoisten tuulivoimalaitosten rakentamiseen huonoille sijoituspaikoille synnyttäen tuotantoon verrattuna kohtuuttomia kustannuksia. En myöskään usko, että tässä muodossa toteutunut tuulivoiman yleistyminen olisi nopeuttanut olennaisesti tuulivoimateknologian kehittymistä tai synnyttänyt muitakaan sivuvaikutuksia, jotka olisivat tehneet kokonaisuudesta kannattavan.

Mitä tämä kaikki merkitsee Suomen kannalta? Kokemukset sisältävät varoituksen, että liian korkeaksi määritelty syöttötariffi on huono tapa tukea uusiutuvan energian tuotantoa, mutta sanat liian korkeaksi ovat tässä olennaiset. Oikein mitoitettuna ja oikeaan kohteeseen suunnattuna syöttötariffi on hyvä ja toimiva ohjauskeino. Se soveltuu parhaiten vaiheeseen, jossa uusi tekniikka on lähellä kilpailukykyä ja jossa tulevan tariffikehityksen voidaan odottaa tekevän rakennettavat voimalaitokset kannattaviksi vielä niiden eliniän aikana. Myös sarjatuotannon kannattavuuskynnyksen ylittäminen on hyvä peruste syöttötariffin kaltaisille tukitoimille. Sen sijaan se ei sovi pahoin kesken kehitysvaiheensa olevan teknologian edistämiseen. Siihen on syytä käyttää tarkemmin kohdennettuja ja laajuudeltaan säädeltyjä tukitoimia, kuten tutkimusrahoitusta ja demonstraatiolaitosten investointitukia. Jos syöttötariffin on oltava hyvin korkea toimiakseen, on se väärä tukimuoto.

Suomessa syöttötariffi on toistaiseksi voimassa vain turpeelle, jonka tukimuotona sen merkitys on ollut vähäinen. Käyttöönottoa on valmisteltu tuulivoimalle ja biokaasuihin perustuvalle sähköntuotannolle.

Tuulivoima on nyt vaiheessa, jossa syöttötariffi soveltuu ainakin edullisimpiin sijoituspaikkoihin rakennettavien voimalaitosten tukemiseen, mutta esimerkiksi merituulivoiman edistäminen saattaa edelleen onnistua paremmin esimerkiksi investointituen avulla. Esityksen mukainen 83,5 €/MWh (aluksi 90,2 €/MWh) ei ole kohtuuton, kun sen kesto on vain 12 vuotta. Pikemminkin on kyseenalaista, johtaako se tavoiteltuun tuulivoiman rakentamismäärään.

Biokaasun tuotannon liialliselle laajentumiselle ei liene mahdollisuuksia, joten ehdotettu syöttötariffilla tukeminen ei voine synnyttää kovin pahoja haittoja, vaikka onkin selvästi väärä keino ottaen huomioon tarpeelliseksi arvioidun syöttötariffin taso 133,5 €/MWh. Biokaasun tuotannon edistämisessä ei ole muutenkaan kyse potentiaaliltaan kovin merkittävästä energiatalouden osasta. Teknologian merkitys voi olla suurempi jätehuollon kannalta, jolloin energiantuotanto on lähinnä tapa alentaa jätehuollon kustannuksia ja siitä syntyviä ilmastovaikutuksia. Jätehuoltoa pitäisi kuitenkin tukea jätehuoltona tai jätteitä synnyttävänä tuotannonalana, jos jätteillä on kytkentä tuotannolliseen toimintaan, eikä panna tukea sähkönkäyttäjien maksettavaksi.

Perinteisen tieteen ideaalikuvan mukaan tutkija ei tavoittele mitään muuta kuin totuuden löytämistä. Jo ongelman ratkaiseminen tieteen tuottaman tiedon avulla kuuluu toiseen luokkaan, josta on käytetty nimeä suunnittelutiede. Ideaali on harvoin täysin totta, mutta erityisen voimakkaasti on sen ongelmallisuuteen törmätty ilmastonmuutokseen liittyvässä tutkimuksessa.

Jo 1970-luvulla alkoivat tutkijat ymmärtää, että fossiilisten polttoaineiden käyttö tuottaa niin paljon hiilidioksidia, että siitä aiheutuvat muutokset ilmastossa kasvavat hyvin vahingollisiksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain National Academy of Sciences julkaisi vuonna 1977 raportin Energy and Climate, jossa ennakoitiin kuuden celsiusasteen lämpötilannousua 200 vuoden kuluessa. Tutkimustiedon täsmentyminen johti kasvavaan huoleen ja edelleen sekä YK:n piirissä toimivan UNFCCC:n (United Nations Framework Convention on Climate Change) sekä hallitusten välisen, mutta tiedeyhteisön pohjalta toimivan IPCC:n (Intergovenmental Panel on Climate Change) muodostamiseen.

Kehitykseen epäillen suhtautuvat ovat todenneet, että IPCC ei ole puhdas tieteellinen yhteisö, vaan organisaatio, jonka tehtävänä on todistaa ilmastonmuutoksen vakavuus. IPCC ei todellakaan ole ilman tavoitteita toimiva tieteellinen seura, mutta on varmasti oikeampi kuvata sen syntymistä niin, että ilmastonmuutoksen perusilmiö oli tieteellisesti hyvin varmistettu ja tiedettiin potentiaalisesti maapallon tilalle vaaralliseksi. Tässä tilanteessa IPCC synnytettiin siirtämään tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Se ei siis pyrikään itse olemaan tieteen tekijä, vaan tieteen tuottaman tiedon siirtäjä. Miltei kaiken IPCC:n työn tekevät tutkijat, mutta hallitusten edustajat osallistuvat suuntaviivojen määrittämiseen sekä yhteenvetoraporttien viimeistelyyn tutkijoiden kokoamien laajojen taustaraporttien pohjalta.

Ilmastonmuutostutkimus on tieteen periaatteiden kannalta hankalassa tilanteessa, koska tutkimustulosten implikaatiot ovat valtavat. Ilmastonmuutos voi osoittautua todella tuhoisaksi, mutta sen tehokas torjuminenkin on äärimmäisen vaikeaa. Tutkijat ovat tahtoen tai tahtomattaan osapuolina kiistassa, joka koskee kehitykseen voimakkaasti vaikuttavia päätöksiä.

Tutkijat ovat myös kansalaisia, jotka eivät halua eristäytyä norsunluutorniinsa vaan myös olla mukana vaikuttamassa. Näin varsinkin, koska he uskovat ymmärtävänsä ainakin osan ongelmaan liittyvistä tekijöistä erityisen hyvin. Useimmat heistä pyrkivät samalla kuitenkin säilyttämään objektiivisuutensa tutkijoina ja perustamaan tieteelliset julkaisunsa tasapuolisesti käytettyyn tietoon. Vaikka he tähän pyrkivätkin, ei se ole helppoa. On väistämätöntä, että kokonaiskuvaan paremmin sopivat tulokset ja aineistot hyväksytään helpommin ja siihen huonommin sopiviin suhtaudutaan kriittisemmin. Tutkijat ovat tästä tietoisia ja pystyvät usein torjumaan tämän harhan, mutta täysin he eivät voine saavuttaa objektiivisuutta. Tällainen virhe vetää tuloksia kohti vallitsevaa konsensusta ja vaikeuttaa konsensuksen virheiden havaitsemista. Tieto, että todella uudet, aiemmasta ajattelusta poikkeavat oivallukset ovat kaikkein arvostetuimpia, ei tässä tilanteessa toimi riittävänä vastavoimana.

Toinen harha ilmenee tutkijoiden valikoitumisessa ilmastonmuutosta koskevaan tutkimukseen. Kun joku tutkimusalue kasvaa nopeasti, hakeutuu siihen uusia tutkijoita, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä. Alalle muodostuu myös tutkimusryhmiä, jotka ottavat jäsenikseen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita kyseisen ryhmän lähestymistavasta ja halukkaita sen pohjalta työskentelemään. Tutkimusryhmät toimivat myös uusien tutkijoiden koulutuspaikkoina. Tuntuu aivan väistämättömältä, että tämä johtaa tutkijakunnan vinoutumiseen siihen suuntaan, että ilmastonmuutosongelman vakavuutta korostava asenne vahvistuu.

Ilmastonmuutoskeskustelua dominoi nyt kiivas väittely toisaalta lähellä tieteen valtavirtaa olevien tutkijoiden ja alan harrastajien sekä toisaalta tämän valtavirran tulokset jyrkästi tuomitsevien skeptikoiden välillä. Ajatus, että tällaisen kiistan osapuolille pitäisi antaa sama paino, ei ole perusteltu. Valtavirran käsityksiä vääristävät voimat eivät ole niin suuret, ettei valtavirralle pitäisi antaa olennaisesti enemmän arvoa. Valtavirran tuloksissa on kuitenkin varmasti virheitä ja puutteita ja kärjistynyt kiistely näyttäisi johtaneen tilanteeseen, joka saattaa vaikeuttaa myös hyvän kriittisen tutkimuksen asemaa. Jos näin jatkuu pitkään, voi ymmärryksemme kehittyminen oikeammaksi hidastua pahoin.

Itse en ole ilmastotieteilijä ja näen ilmastotieteen luonnontieteen alueeksi, jolla kuvaamieni ongelmien ei pitäisi olla kovin vaikeita. Ilmastotieteen tutkimus on tosin riippuvainen monimutkaisista malleista ja tällaisten mallien kehittämiseen ja verifiointiin liittyy juuri sellaisia potentiaalisesti systemaattisia vinoutumisia, joita olen käsitellyt. Viimeisimmät uutiset siitä, kuinka huonosti vuodesta 2001 jatkunut tasanne lämpötiloissa pystytään selittämään, viittaa myös siihen, että mallit vaativat jatkokehittelyä, jossa niiden tulokset saattavat jossain määrin muuttua. Näistä varauksista huolimatta pidän itse ilmastotieteen osuutta ilmastonmuutostutkimuksessa luotettavana niiden suurten epävarmuusrajojen puitteissa, jotka esimerkiksi IPCC:n raporteissa esitetään.

Enemmän ongelmia näen ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja torjuntaa koskevassa tutkimuksessa, joista jälkimmäinen sisältyy omiin tutkimusaloihini. Sen ongelmia olenkin jo käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissani.

Ilmasto- ja energiapolitiikkaan kriittisimmin suhtautuvat henkilöt eivät halua tunnustaa edessämme olevien uhkien vakavuutta. He väittävät, että muutaman kriittisen tutkijan kannanotoille pitäisi antaa sama paino kuin laajan tiedeyhteisön ylivoimaisen enemmistön hyväksymille näkemyksille. Itse en näe mitään perusteita epäillä esimerkiksi niitä tietoja ilmastonmuutoksesta, jotka IPCC esittää laajoissa raporteissaan. Luonnollisesti tutkimus korjaa ja täsmentää jatkuvasti tietoamme, mutta perusasiat ovat vankalla pohjalla, jonka uskon kestävän. Vaikka ilmasto kokonaisuutenaan on tavattoman monimutkainen, ovat perustavimmat ilmiöt sittenkin hyvin tunnettuja ja kiistattomia. Monimutkaisia malleja tarvitaan vasta yksityiskohtaisempien seuraamusten määrittämiseen. Vasta tällä tasolla on jäljellä asioita, joissa uusi ymmärrys saattaa vielä poiketa olennaisesti nykyisestä. Se, että ihminen vaikuttaa ilmastoon ja tämän vaikutuksen suuruusluokka kuuluvat luotettavasti ymmärrettyjen asioiden piiriin. Tämä riittää perusteeksi havainnolle, että ilmastonmuutos on suuri uhka, jota on pyrittävä torjumaan.

Toinen samanaikainen ja yhtä luotettavasti tunnettu asia on, että ihminen on kuluttamassa maapallon öljyvaroja ja joitain muitakin reservejään vauhdilla, joka ei voi jatkua enää monia vuosikymmeniä. Varojen ehtyminen tulee vaikuttamaan ihmiskunnan elinehtoihin niin nopeasti, että korvaavien ratkaisujen löytäminen ajoissa on äärimmäisen kova haaste. Itse pidän tätä ongelmaa vielä pahempana uhkana ihmiskunnan hyvinvoinnille tämän vuosisadan loppupuolella kuin ilmastonmuutosta.

Kummankin uhkan kärjistyminen ja vaikeus saada kehitys kestävämmälle pohjalle liittyy aivan olennaisesti maapallon väkiluvun kasvuun ja väkirikkaimpien maiden kulutustapojen muutokseen. Maapallon varat eivät ole likimainkaan riittävät tarjoamaan koko väestölle samankaltaista elintasoa, kuin mistä nyt nautimme esimerkiksi Suomessa. Jos aikaa olisi runsaasti käytettävissä ilman, että ongelmat sen kuluessa kärjistyvät, olisi varmasti mahdollista löytää kestäviä elintapoja, jotka vastaavat yhtä hyvin ihmisten tarpeita ja toiveita kuin meidän nyt nauttimamme. Aikaa ei kuitenkaan ole riittävästi, eivätkä ongelmat lakkaa kärjistymästä myöskään jatkuvan väestönkasvun kautta.

Maailmanyhteisö kokonaisuutena ja EU monilta osin kärkijoukossa on havahtunut tilanteeseen ja reagoinut asettamalla tavoitteita. Tavoitteet eivät ole olleet vaikutuksettomia, mutta vaikutukset eivät ole olleet likimainkaan riittäviä. Kun ongelmat ovat äärimmäisen haastavia, eivät niiden torjuntakeinotkaan ole helppoja. Kun kukaan ei tiedä, kuinka asiasta selvitään, on ratkaisuna ollut lähinnä jälleen uusien tavoitteiden asettaminen.

Tavoitteet ovat eräs ohjauskeino. Ilman sitovuutta asetetut tavoitteet vaikuttavat hyvin heikosti. Siksi on asetettu laillisesti sitovia tavoitteita, mutta koko konsepti laillisesti sitovista tavoitteista on oikeastaan absurdi. Ne eivät nimittäin sido nykyhetken toimia, vaan sitoumus realisoituu tulevien päättäjien aikana. Ne tehdään nyt kovin puutteellisen tiedon vallitessa. Emme todellakaan tiedä, mitä edellyttävät käytännössä EU:n tavoitteet vuodelle 2020. Emme tiedä, vastaavatko ne edes pääpiirtein kymmenen vuoden kuluttua – tai edes viiden vuoden kuluttua – vallitsevaa käsitystä siitä, mihin olisi pitänyt pyrkiä. Tietysti niidenkin todellinen tarkoitus on synnyttää toimia pian, mutta ne ovat tähän liian epäsuoria ja niihin liittyy liian suuria riskejä.

Ympäristön tilasta huolestuneet ihmiset suhtautuvat suorastaan halveksuen hyvän taloudellisen kehityksen arvoon. Yritysten voitollisuus tuntuu näissä puheissa pikemmin pahalta kuin hyvältä. Me elämme kuitenkin talousjärjestelmässä, jonka kehittäminen vaatii voitollisia liikeyrityksiä ja hyvin toimivaa taloutta. Ilman näitä emme pysty toteuttamaan myöskään ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimia toimia tai kehittämään vaihtoehtoja raakaöljylle. Taloudellinen hyvinvointi on todellinen osa ihmisten hyvinvointia. Se voi kehittyä vähemmän energia- ja materiaali-intensiiviseksi, mutta tämä ei toteudu vain tavoitteita asettamalla.

Tavoitteiden lisäksi tarvitaan toteuttajia ja toteuttajien saamiseksi mukaan tarvitaan ohjauskeinoja. Ohjaus ei saa kuitenkaan tapahtua tukahduttamalla toteuttajien toimintakyky. Siksi ohjauskeinojen on oltava mahdollisimman kustannustehokkaita. Niistä syntyvä rasite taloudelle on saatava mahdollisimman alhaiseksi säilyttäen tietysti samalla niiden ohjaava vaikutus voimakkaana.

Meidän on myös tunnistettava tavoitteet, jotka ovat todella tärkeitä ja keskityttävä niiden saavuttamiseen. Rinnalle otetut lisätavoitteet ja rajoitukset tehokkaimpien keinojen käyttämiselle ovat tällöin haitaksi. Ne estävät parhaan kustannustehokkuuden saavuttamista olennaisten asioiden osalta. Ideaalisessa markkinataloudessa kohdistettaisiin ohjaus yksinomaan perimmäisiin tavoitteisiin. Täten öljyn hinta asettuisi tai ohjattaisiin niin korkealle, että siitä luopuminen nopeutuisi. Tätä on kyllä vahvasti toteutunutkin. Öljyn hinta on noussut olennaisesti välittömien tuotantokustannusten yläpuolelle, kuten Hotellingin teorioiden mukaan kuuluukin. Hyvin monissa maissa on myös korkea polttonesteiden verotus. Nämä muodostavatkin monin verroin voimakkaamman taloudellisen ohjauksen kuin, mitä esiintyy millään muulla merkittävällä alalla. Silti öljynkulutus on pysynyt jatkoa ajatellen uhkaavan korkealla.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on päädytty kiintiöihin ja päästökauppaan. Ohjauksen taso on vain murto-osa öljynkäyttöön kohdistuvasta, mutta lisäksi on vahvoja syitä uskoa, että koko lähestymistapa on paljon tehottomampi kuin suoraan hintojen kautta ohjaaminen, kuten harmonisoidun hiilidioksidiveron soveltaminen. EU:n tavoitteiden asetannassa on asiaa sotkettu vielä ottamalla rinnalle kutakin valtiota erikseen koskevat määrälliset tavoitteet uusiutuvalle energialle, uusiutuville liikenteen polttoaineille ja energiansäästölle. Näin yksityiskohtaiset tavoitteet yli 10 vuoden päähän eivät voi osua kohdilleen. Ne ovat aivan väistämättä pahoin epäoptimaaliset eikä niille ole tarjolla edes päästökauppaa vastaavaa mekanismia pahimpien vääristymien korjaamiselle. Tämä merkitsee sitä, että toteutuksessa ajaudutaan todennäköisesti aivan absurdeihin ja kokonaisedun vastaisiin toimiin esimerkiksi kuljettamalla kohtuuttomin kustannuksin biopolttoaineita maasta toiseen tai vääristämällä uusiutuvien resurssien markkinoita siirtäen tuotantoa arvokkaammasta käytöstä energiantuotantoon.

Ymmärrän, että kansainvälinen politiikka ja sopiminen on todella vaikeaa, mutta siitä huolimatta pitäisi pyrkiä löytämään parempia ratkaisuja. Nyt on kasvanut epäilys, että Kööpenhaminassa ei saada lähiviikkoina aikaan laajaa kansainvälistä sopimusta. Jos näin todella käy, pitäisi myös EU:n piirissä uskaltautua käymään uudelleen läpi sitä, mikä on viisasta ja kuinka voimme parhaiten selvitä niistä suurista haasteista, jotka edessämme ovat. Kenenkään ei pidä luulla, että selviäminen tulee olemaan helppoa ja tuskatonta. Merkittäviinkin uhrauksiin on varauduttava, mutta vielä huonommin käy myös ympäristölle, ellemme pysty löytämään nyt esitettyjä parempia ohjaustoimia.

Olen käsitellyt ohjaustoimia myös luentomateriaalissa, jonka toivoakseni sellaisenaan ymmärrettävissä oleva kalvosarja löytyy osoitteesta http://www.pirila.fi/energia/arkisto/Ohjauskeinoista.pdf.