Pekka Pirilän energiasivut

Perinteisen tieteen ideaalikuvan mukaan tutkija ei tavoittele mitään muuta kuin totuuden löytämistä. Jo ongelman ratkaiseminen tieteen tuottaman tiedon avulla kuuluu toiseen luokkaan, josta on käytetty nimeä suunnittelutiede. Ideaali on harvoin täysin totta, mutta erityisen voimakkaasti on sen ongelmallisuuteen törmätty ilmastonmuutokseen liittyvässä tutkimuksessa.

Jo 1970-luvulla alkoivat tutkijat ymmärtää, että fossiilisten polttoaineiden käyttö tuottaa niin paljon hiilidioksidia, että siitä aiheutuvat muutokset ilmastossa kasvavat hyvin vahingollisiksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain National Academy of Sciences julkaisi vuonna 1977 raportin Energy and Climate, jossa ennakoitiin kuuden celsiusasteen lämpötilannousua 200 vuoden kuluessa. Tutkimustiedon täsmentyminen johti kasvavaan huoleen ja edelleen sekä YK:n piirissä toimivan UNFCCC:n (United Nations Framework Convention on Climate Change) sekä hallitusten välisen, mutta tiedeyhteisön pohjalta toimivan IPCC:n (Intergovenmental Panel on Climate Change) muodostamiseen.

Kehitykseen epäillen suhtautuvat ovat todenneet, että IPCC ei ole puhdas tieteellinen yhteisö, vaan organisaatio, jonka tehtävänä on todistaa ilmastonmuutoksen vakavuus. IPCC ei todellakaan ole ilman tavoitteita toimiva tieteellinen seura, mutta on varmasti oikeampi kuvata sen syntymistä niin, että ilmastonmuutoksen perusilmiö oli tieteellisesti hyvin varmistettu ja tiedettiin potentiaalisesti maapallon tilalle vaaralliseksi. Tässä tilanteessa IPCC synnytettiin siirtämään tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Se ei siis pyrikään itse olemaan tieteen tekijä, vaan tieteen tuottaman tiedon siirtäjä. Miltei kaiken IPCC:n työn tekevät tutkijat, mutta hallitusten edustajat osallistuvat suuntaviivojen määrittämiseen sekä yhteenvetoraporttien viimeistelyyn tutkijoiden kokoamien laajojen taustaraporttien pohjalta.

Ilmastonmuutostutkimus on tieteen periaatteiden kannalta hankalassa tilanteessa, koska tutkimustulosten implikaatiot ovat valtavat. Ilmastonmuutos voi osoittautua todella tuhoisaksi, mutta sen tehokas torjuminenkin on äärimmäisen vaikeaa. Tutkijat ovat tahtoen tai tahtomattaan osapuolina kiistassa, joka koskee kehitykseen voimakkaasti vaikuttavia päätöksiä.

Tutkijat ovat myös kansalaisia, jotka eivät halua eristäytyä norsunluutorniinsa vaan myös olla mukana vaikuttamassa. Näin varsinkin, koska he uskovat ymmärtävänsä ainakin osan ongelmaan liittyvistä tekijöistä erityisen hyvin. Useimmat heistä pyrkivät samalla kuitenkin säilyttämään objektiivisuutensa tutkijoina ja perustamaan tieteelliset julkaisunsa tasapuolisesti käytettyyn tietoon. Vaikka he tähän pyrkivätkin, ei se ole helppoa. On väistämätöntä, että kokonaiskuvaan paremmin sopivat tulokset ja aineistot hyväksytään helpommin ja siihen huonommin sopiviin suhtaudutaan kriittisemmin. Tutkijat ovat tästä tietoisia ja pystyvät usein torjumaan tämän harhan, mutta täysin he eivät voine saavuttaa objektiivisuutta. Tällainen virhe vetää tuloksia kohti vallitsevaa konsensusta ja vaikeuttaa konsensuksen virheiden havaitsemista. Tieto, että todella uudet, aiemmasta ajattelusta poikkeavat oivallukset ovat kaikkein arvostetuimpia, ei tässä tilanteessa toimi riittävänä vastavoimana.

Toinen harha ilmenee tutkijoiden valikoitumisessa ilmastonmuutosta koskevaan tutkimukseen. Kun joku tutkimusalue kasvaa nopeasti, hakeutuu siihen uusia tutkijoita, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä. Alalle muodostuu myös tutkimusryhmiä, jotka ottavat jäsenikseen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita kyseisen ryhmän lähestymistavasta ja halukkaita sen pohjalta työskentelemään. Tutkimusryhmät toimivat myös uusien tutkijoiden koulutuspaikkoina. Tuntuu aivan väistämättömältä, että tämä johtaa tutkijakunnan vinoutumiseen siihen suuntaan, että ilmastonmuutosongelman vakavuutta korostava asenne vahvistuu.

Ilmastonmuutoskeskustelua dominoi nyt kiivas väittely toisaalta lähellä tieteen valtavirtaa olevien tutkijoiden ja alan harrastajien sekä toisaalta tämän valtavirran tulokset jyrkästi tuomitsevien skeptikoiden välillä. Ajatus, että tällaisen kiistan osapuolille pitäisi antaa sama paino, ei ole perusteltu. Valtavirran käsityksiä vääristävät voimat eivät ole niin suuret, ettei valtavirralle pitäisi antaa olennaisesti enemmän arvoa. Valtavirran tuloksissa on kuitenkin varmasti virheitä ja puutteita ja kärjistynyt kiistely näyttäisi johtaneen tilanteeseen, joka saattaa vaikeuttaa myös hyvän kriittisen tutkimuksen asemaa. Jos näin jatkuu pitkään, voi ymmärryksemme kehittyminen oikeammaksi hidastua pahoin.

Itse en ole ilmastotieteilijä ja näen ilmastotieteen luonnontieteen alueeksi, jolla kuvaamieni ongelmien ei pitäisi olla kovin vaikeita. Ilmastotieteen tutkimus on tosin riippuvainen monimutkaisista malleista ja tällaisten mallien kehittämiseen ja verifiointiin liittyy juuri sellaisia potentiaalisesti systemaattisia vinoutumisia, joita olen käsitellyt. Viimeisimmät uutiset siitä, kuinka huonosti vuodesta 2001 jatkunut tasanne lämpötiloissa pystytään selittämään, viittaa myös siihen, että mallit vaativat jatkokehittelyä, jossa niiden tulokset saattavat jossain määrin muuttua. Näistä varauksista huolimatta pidän itse ilmastotieteen osuutta ilmastonmuutostutkimuksessa luotettavana niiden suurten epävarmuusrajojen puitteissa, jotka esimerkiksi IPCC:n raporteissa esitetään.

Enemmän ongelmia näen ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja torjuntaa koskevassa tutkimuksessa, joista jälkimmäinen sisältyy omiin tutkimusaloihini. Sen ongelmia olenkin jo käsitellyt aiemmissa blogikirjoituksissani.