Pekka Pirilän energiasivut

Kööpenhamina päättyi ilman selvää sopimusta.

Onko tämä osoitus siitä, että tavoittelimme jotain sellaista, mitä ei olisi koskaan pitänytkään tavoitella? Onko alun alkaen ollut virheellinen koko ajatus, että pyrimme tekemään sopimuksen

• jonka mielekkyys perustuu oletukseen, että tiedämme riittävän hyvin, mikä kokonaispäästöjen taso vuonna 2020 on ihmiskunnan kokonaisetua vastaava?
• joka voi tämän arvion epäonnistuessa johtaa hyvin suuriin vahinkoihin, joiden uhka olisi ehkä ollut paremmalla sopimusrakenteella vältettävissä?
• jossa oletetaan, että pystymme jakamaan tuon kokonaismäärä riittävän oikeudenmukaisesti eri valtioille, kun virheellinen jako merkitsee hyvin merkittäviä varallisuuden siirtoja valtioiden välillä, ja että kaikki valtiot hyväksyvät yhteisen jakomme?
• joka edellyttää erittäin monimutkaista ja jatkuvaa valvontaa ja joka avaa silti monenlaisia mahdollisuuksia vilpille ja rikollisuudelle?
• joka toimii lisäksi tehottomasti, kun se antaa perimmäisille toimijoille vaikeasti ennakoitavan insentiivin?

Olisiko nyt aika pysähtyä Euroopassakin miettimään, millaisen otuksen olemme luoneet?

Pidän tieteellisesti riittävän luotettavasti osoitettuna, että ihmiskunnan toiminta muuttaa ilmastoa. Katson myös, että on vahvoja todisteita siitä, että tämä aiheuttaa merkittävän riskin hyvin monien ihmisten elinolosuhteille, mutta tiedämme tästä vain, että riski on suuri, emme kovinkaan hyvin, kuinka suuri. Lisäksi ovat maapallon öljyvarat ehtymässä ja pakottavat uusiin ratkaisuihin jo lähivuosikymmeninä.

Jättämällä reagoimatta voimakkaasti näihin uhkiin emme ota vastuuta tulevaisuudesta. Kioton malli, jota Kööpenhaminassa yritettiin jatkaa, on kuitenkin pahoin epäonnistunut. Ongelma ei ole rakenteeltaan niin monimutkainen eivätkä siihen liittyvät yksityiskohdat ole niin hyvin tiedossamme, että kiintiöt olisivat oikea lähestymistapa edes päästökaupalla kevennettynä. Sen sijaan olisi nyt etsittävä ratkaisua

• joka vaikuttaa perimmäisiin toimijoihin selkeästi ja saaden heidät reagoimaan mahdollisimman nopeasti
• jota voidaan sopimuksen sisältämillä menettelyillä helposti muokata, kun lisääntyvä tieto antaa siihen aihetta ja joka ei siten johda suuriin ylimääräisiin vahinkoihin, kun nykytietomme puutteet tulevat esille
• joka ei edellytä, että säädämme kullekin valtiolle omat rajansa, kun emme kuitenkaan pysty tekemään sitä oikeudenmukaisesti ja kaikkien kannalta hyväksyttävästi
• joka ei perustu aivan tarpeettoman raskaaseen hallintokoneistoon.

Aiempien kirjoitusteni perusteella lienee arvattavissa, että uskon harmonisoituun hiilidioksidiveroon perustuvan menettelyn olevan lupaavan lähtökohdan tällaisen paremman sopimusmallin löytämiselle. Kioton ja Kööpenhaminan kokemukset ovat ehkä olleet välttämättömät tämän riittävän laajalle ymmärtämiselle. Toivottavasti ne riittävät, emmekä jatka päämme hakkaamista seinään vielä monen neuvottelukierroksen verran.

Pelkään, että viimeisin toiveeni on edelleen epärealistisen ylioptimistinen.