Pekka Pirilän energiasivut

Tänään (25.2.2010) kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan otsikolla ”Ilmastokiistat ylikuumenevat”. Kirjoituksen alussa Helsingin Sanomat toteaa:

On tullut selväksi, ettei sitova maailmanlaajuinen sopimus kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä synny nopeasti, ei ainakaan vielä tänä vuonna.

Hankkeesta ei kuitenkaan voi luopua. Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii vakavia ponnisteluja. Neuvottelujen tieteellisiä, diplomaattisia ja poliittisia edellytyksiä pitää taas vahvistaa.

ja kirjoitus päättyy:

Ilmastonmuutosneuvotteluissa ei ole kyse yhden kansainvälisen kokouksen onnistumisesta, yhdestä runsaslumisesta talvesta tai presidentti Barack Obaman asemasta Yhdysvaltain kongressissa, vaan maapallon elinoloista useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Lehti kertoo siis yksikäsitteisesti olevansa samassa rintamassa kuin ilmastonmuutoksen torjumisen olennaisen tärkeäksi arvioineet tutkijat ja sen puolesta vaikuttamaan pyrkivät poliittiset toimijat. Näille kannoille on vahvat perusteet, mutta ne eivät ole niinkään selkeät ja yksinkertaiset kuin pääkirjoituksen laatija tuntuu uskovan kirjoittaessaan:

Keskeisimpiä kysymyksiä ilmastonmuutosneuvotteluissa ovat se, miten nykyiset päästöt ja energiankulutus vaikuttavat ilmastoon ja miten näitä vaikutuksia tulisi hillitä. Jotta päästäisiin taas puhumaan oleellisista asioista, pitää keskustelun tieteellinen pohja käydä läpi niin huolellisesti, ettei sen pitävyydestä ole epäilystä. Tarkistustyö on jo meneillään. Kaikille sekään ei riitä, koska aihe on ehtinyt politisoitua liikaa.

Tämä kappale sisältää oletuksen, että epäilyksistä päästään läpi käymällä tieteellinen pohja läpi hyvin huolellisesti. En usko, että tämä on totta. En usko, että tämä riittää objektiiviseksi perusteluksi joillekin tietyille voimakkaille toimenpiteille. Mikään nykyisen tai lähivuosien täydentävien tutkimusten tieteellisen tiedon läpikäynti ei riitä antamaan selkeitä vastauksia siihen, kuinka suuren uhan edessä ihmiskunta ja maapallon elinympäristöjen tulevaisuus on. Se ei myöskään riitä kertomaan yksikäsitteisesti, mitä seuraamuksilla erilaisilla päätöksillämme on. Muutamassa vuodessa on mahdollista ratkaista muutamia esille nostettuja kiistoja, mutta silti jää tietomme hyvin vajavaiseksi.

Emme siis tule saavuttamaan tilannetta, jossa päätökset voidaan pohjustaa tieteelliseen tietoon niin, että edes kaikki itse tieteellisen tiedon samalla tavalla ymmärtävät ja ongelmiin syvän eettisesti suhtautuvat tulevat olemaan yhtä mieltä oikeista toimista. Näin helpon päätöksentekotilanteen odottaminen on katteetonta. Näin on väistämättä, koska tulevaisuutta on aivan liian vaikea ennakoida ja koska hyvin epävarmaan tilanteeseen liittyvälle eettiselle päätöksenteolle ei ole yhtä oikeaa mallia, vaan siitä on jo kysymykseen perusteellisesti paneutuneiden tutkijoiden keskenkin hyvin erilaisia käsityksiä.

Päätöksentekotilannetta kuvaavat mm. seuraavat piirteet:

• Vallitsevat kehitystrendit saattavat johtaa tulevaisuudessa erittäin haitallisiin muutoksiin elinympäristössä.
• Todella vakavat haitat eivät ole lähellä vaan vähintään 50 vuoden päässä ja uhkaavammin yli 100 vuoden päässä.
• Emme pysty laskemaan vakavien haittojen todennäköisyyksiä, sillä emme pysty esittämään kuin karkeita rajoja edes ilmaston lämpenemisnopeudelle ja vielä vähemmän tiedämme varsinaisten haittojen kehittymisestä.
• Epävarmuutta on kumpaankin suuntaan. Mahdollisuuksien rajoissa on haittojen jääminen vähäisiksi, mutta niin ovat myös perusskenaarioita paljon pahemmat kehityskulut.
• Kun viivettä vakavimpien seuraamusten kehittymiseen on paljon, emme pysty arvioimaan, kuinka hyvin sopeutuminen muutoksiin onnistuu. Tiedämme kyllä, että jatkuva sopeutuminen on kaiken kehityksen perusominaisuus, mutta emme tiedä, kuinka pahoin se vaikeutuu elinympäristöä koskevien uhkien toteutuessa.
• Kasvihuonekaasujen määrän kasvun pysäyttäminen tasolle, jolla vakavien haittojen mahdollisuutta voidaan pitää lähes olemattomana, ei onnistu tiedossamme olevin keinoin. Pitoisuuksille on valittu tavoitetasoja, joiden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta.
• Yritys toteuttaa pakolla muutoksia, joiden saavuttaminen voi olla jopa käytännössä mahdotonta, voi johtaa yhtä epäonnistuneeseen toimintaan kuin paniikki tulipalon syttyessä joukkotapahtumassa. Panostus saattaa kohdistua ratkaisuihin, jotka johtavat umpikujaan, samalla kun ne vievät resurssit pitkäjänteisempien ratkaisujen kehittämiseltä.

Kaikki edellä luettelemani ongelmat jäävät pahoin avoimiksi parhaankin tieteen nykytilaa koskevan arvioinnin jälkeen. IPCC on jo nyt pystynyt tuottamaan sangen kattavan raportin itse ilmastoa koskevasta tiedosta, mutta senkin johtopäätökset jättävät hyvin paljon aitoa tulkinnanvaraa, ja asiallista kritiikkiä on esitetty IPCC:n raportoimien epävarmuusrajojenkin suhteen. IPCC:n raporttien muiden osien tilanne ei ole lähelläkään samaa, vaan tieteellisen tiedon puutteen tuomat ongelmat ovat moninkertaiset.

En siis voi jakaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksen optimismia siitä, että tieteen tarkistustyö ratkaisisi olennaisia ongelmia. Se on tarpeen tieteellisen tutkimuksen saamien kolhujen korjaamiseksi. Se auttaa toivottavasti tutkijoita myös aiempaa paremmin tekemään omassa toiminnassaan tarvittava ero tieteen tulosten ja vaikeaa päätöksentekoa koskevien subjektiivisten asenteiden välille. Tässä ei ole oikotietä. Vaikka tutkija on subjektiivisesti vakuuttunut jonkun toimintatavan välttämättömyydestä, ei hän saa esiintyä tieteen nimissä, ellei päättelyketju ole tieteen sääntöjen mukaan aukoton. Virhe tässä on tuhoisaa tieteen asemalle eikä avuksi kestävälle päätöksenteolle.

Potentiaalinen uhka ilmastonmuutoksen seuraamuksista on vakava. Sitä on pohdittava monipuolisesti ja on hyväksyttävä, että voimakkaitakin toimia tullaan todennäköisesti tarvitsemaan. Oma subjektiivinen tuntemukseni on, että jatkuvan sopeutumisen tarjoamaa helpotusta on vähätelty ja että asia ei ole aivan niin kiireellinen kuin on annettu ymmärtää. En usko, että paniikkireaktioilla saadaan edes eniten tulosta, vaan pikemminkin eniten oheisvahinkoa. Uskon siis, että vielä on aikaa etsiä viisaimpia toimintatapoja ja käydä avoimesti läpi myös toiminnan eettisten perusteiden logiikkaa, siis sitä, mistä muutoksiin jatkuvasti sopeutuvan ihmiskunnan kestävässä kehityksessä on lopulta kyse ja mitä tarkoittaa sukupolvien välinen tasa-arvo ja vastuu tulevaisuudesta.

Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että maailmanlaajuista vastuullisuutta on hyvin vaikea saavuttaa ja ylläpitää. Ymmärrän, että tuloksia yritetään saada nopeasti, kun asenteet ovat otolliset, kuten ne ovat viime vuosina ainakin Euroopassa olleet. Tuoreet tapahtumat kertovat kuitenkin siitä, että hyvienkään perustavoitteiden puolesta toimiminen ei onnistu, jos sitä joudutaan edistämään turvautumalla valheelliseen yksinkertaistamiseen. Tuloksena voi sen sijaan olla asialle hyvin haitallinen vastareaktio.

Kuohunta IPCC:n ympärillä jatkuu. Syynä on suurelta osin tietoinen pyrkimys horjuttaa IPCC:n asemaa keskeisenä ilmastopolitiikkaa tukevana tahona, mutta nykyiseen tilanteeseen ei olisi jouduttu, ellei IPCC:n tehtävä olisi aidosti ongelmallinen. Keskusteluun on tullut mukaan lisääntyvässä määrin puheenvuoroja, joissa epäillään nykyisen toimintamallin viisautta ja esitetään siihen suuriakin muutoksia. Arvostettu tieteellinen aikakauslehti Nature julkaisi helmikuun 11 päivän numerossaan viiden IPCC:n työhön aktiivisesti osallistuneen tutkijan kannanotot. Kirjoittajien mielipiteet jakautuivat toimintamallin radikaalista muuttamisesta lähes nykyisen toimintatavan säilyttämiseen.

Puheenvuoroista ensimmäisenä oli professori Mike Hulmen esitys IPCC:n jakamiseksi kolmeen osaan. Mike Hulme osallistui suurella panoksella kolmannen arviointiraportin laatimiseen, mutta on viime vuosina ottanut kriittisesti kantaa tapaan, jolla ilmastopolitiikkaa hoidetaan. Hän on kirjoittanut ilmastokysymykseen liittyvistä ristiriidoista kirjan ”Why We Disagree About Climate Change: understanding controversy, inaction and opportunity” ja hän kuvaa omia asenteitaan henkilökohtaisessa lausumassaan mm. näin: ”Climates are neither good nor bad, there are just good ways and bad ways of living with climate. Climate change is a different type of phenomenon to biodiversity loss (which is absolute) or ozone depletion (a novel risk introduced by an artificial chemical). We are changing our climate, not losing it.” Tämä lainaus on ehkä korostuneimmin hänen poikkeavaa lähestymistapaansa kuvaavasta päästä tuon lausuman tekstiä, mutta muutenkin hän ilmaisee selviä epäilyksiä jyrkimpien ilmastopoliittisten toimien suhteen korostaen, että monet muut ongelmat ovat yhtä lailla tärkeitä ja että ilmastopolitiikan ylivalta ei ole maailmalle eduksi.

Mike Hulme toteaa Naturen julkaisemassa kannanotossaan, että IPCC on luotu erilaisessa tilanteessa vuonna 1980. IPCC on hänen arvionsa mukaan lisännyt vaikutustaan ottamalla fysikaalisten tieteiden rinnalle toimintansa piiriin jatkuvasti laajenevan määrän sosiaalisia, teknologisia, ympäristöä koskevia ja eettisiä näkökulmia. Hulmen arvion mukaan yksi paneeli ei selviä kunnialla tästä kaikesta. IPCC:lle ei ole mahdollista tuottaa kattavaa kokonaisarviota koko tämän kentän laajuisesta tiedosta. Blogejani laajemmin lukeneet todennevat, että olen tästä asiasta yhtä mieltä Mike Hulmen kanssa. Kyse ei ole vain kentän tavattomasta laajuudesta, vaan myös eri osa-alueita koskevan tiedon luonteesta, joka poikkeaa monissa tapauksissa hyvin ratkaisevasti fysikaalisille luonnontieteille ominaisesta tieteellisen tiedon mallista.

Mike Hulme esittää ratkaisuksi, että IPCC jaetaan seuraavan arviointiraportin valmistuttua vuonna 2014 kolmeen osaan. Fysikaalisten tieteiden eli itse ilmastoa, valtameriä ja jäätiköitä koskevalta osin voitaisiin jatkaa pitkälti vanhaan tapaan tuottaen kuitenkin harvoin ilmestyvien kattavien raporttien sijaan jatkuvasti suppeampia rajoitettuja aihealueita käsitteleviä raportteja, joita voisi samanaikaisesti olla tekeillä kaksi tai kolme. Hulme ehdottaa, että raportit olisivat pituudeltaan alle 50-sivuisia, joten ne keskittyisivät ilmeisesti enemmän johtopäätösten esittämiseen kuin toimimaan laajoina luetteloina kaikkeen alan tutkimukseen, kuten viimeisimmän arviointiraportin fysikaalisia tieteitä käsittelevä osa tekee.

Omalta osaltani olen epäileväinen sen suhteen, tarvitaanko tällaista elintä jatkossa enää lainkaan vai onko tiede ja sen julkistaminen jo saavuttanut näiltä osin pisteen, jossa normaalit tieteen prosessit riittävät. Onko yhteisellä elimellä sellaista arvovaltaa, joka saa päättäjät toimimaan paremmin. Erityisesti epäilen tällaisen elimen tarpeellisuutta, koska fysikaalisen tieteen tulokset eivät sittenkään ole viime kädessä niitä, joita päättäjille on kerrottava. Ne ovat mielestäni pikemminkin lähtötietoja tutkijoille, jotka arvioivat vaikutuksia, analysoivat torjuntatoimia ja tutkivat, millaiset ohjaustoimet johtavat reaalimaailmassa parhaaseen lopputulokseen. Kaikki nämä tutkijat kykenevät keräämään fysikaalisen tutkimuksen tulokset muutakin kautta kuin arvovaltaisten asiantuntijaryhmien raporteista.

Toiseksi portaaksi Mike Hulme esittää alueellisia arviointipaneeleita (Regional Evaluation Panels, REPs). Viisi tai ehkä kymmenen tällaista paneelia arvioisi alueellisen ymmärryksen pohjalta kulttuurisista, sosiaalisista taloudellisista ja kehitysnäkökulmista käytettävissä olevaa tietoa. Paneelit käyttäisivät lähtökohtana ensimmäisen toimintaportaan tuottamaa tietoa fysikaalisesta ympäristöstä ja niiden tehtävä vastaisi nähtävästi viimeisimmän arviointiraportin toista osaa (WG2). Hulme esittää, että näiden elimien työhön osallistuisivat niin hallitukset kuin kansalaisjärjestöt ja liike-elämäkin.

Kolmannen portaan muodostaisi pysyvä maailmanlaajuisesti toimiva Policy Analysis Panel (PAP), siis suoraan toimintalinjauksia analysoiva monialainen asiantuntijapaneeli, jonka laajuudeksi Hulme esittää 50-100 jäsentä. Tämä paneeli laatisi 6-12 kk fokusoiduilla panostuksilla analyyseja ehdotetuista politiikkatoimista ja niiden vaihtoehdoista. Esityksiä paneelille voisivat tehdä mm. YK-järjestöt, kansalaisjärjestöt, hallitukset ja liike-elämän edustajat.

Mike Hulmen esittämät mallit toisen ja kolmannen portaan toimijoiksi herättävät kysymyksiä ideoiden toimivuudesta. Ajatuksia pitäisikin varmasti kehittää edelleen. Samalla tämä vaikeus tuo kovin selvästi esille, kuinka suuria heikkouksia nykyiseen toimintamalliin sisältyy. Jos noissa Mike Hulmen esityksissä on ongelmia, taitavat ongelmat olla nykymallissa vielä vakavampia. Nykymalli antaa sekä WG2:lle että WG3:lle tehtävät, jotka ovat niille ylivoimaiset. Niiden pitäisi tuottaa vankkaan tietoon perustuvat raportit pohjaksi konsensukselle, kun vankkaa objektiivista tietoa ei tärkeimmistä kysymyksistä ole. Nykymallin työryhmien laaja tehtäväkenttä ja luonne harvaan ilmestyvien raporttien kirjoittajana estävät niitä toimimasta tehokkaina vaikuttajina tiedon tason nostamiseksi. Mike Hulmen malli saattaisi ainakin tältä osin olla vaikuttavampi.

Toisen kannantoton kirjoittaja Eduardo Zorita saksalaisesta rannikkoalueita tutkivasta GKSS tutkimuslaitoksesta arvioi, että IPCC:sta pitäisi tehdä voimakkaampi ja riippumattomampi. Esimerkiksi IAEA, IEA, tai Yhdysvaltain kongressin CBO voisivat toimia mallina kehittämiselle. Täten voitaisiin muiden työtä kokoavan ja ulkopuolelta tulevien kirjoittajien panoksesta täysin riippuvaisen IPCC:n tilalle muodostaa kansainvälinen ilmastojärjestö (International Climate Agency, ICA), joka voisi palkata 200 päätoimista tutkijaa. ICA:n tehtävänä olisi parin vuoden välein raportoida ilmaston tilasta, koota laadultaan varmistettua tilastoaineistoa, tukea alueellisia arviointiaktiviteetteja sekä koordinoida ilmastomallien kehittämistä ja käyttöä tutkimuslaitoksissa.

Zoritankin ajatuksissa on jotain ideaa, mutta en jaksa uskoa, että tuollainen organisaatio pystyisi ratkaisemaan ongelmiamme. Zorita päättää oman osuutensa lauseeseen, josta voi lukea kritiikkiä nykyistä ilmastopoliittista päätöksentekoprosessia kohtaan: ”As with finance, climate assessment is too important to be left in the hands of advocates.”

Kolmas kommentoija Thomas F. Stocker Bernin yliopistosta on ollut mukana johtavana kirjoittajana jo kahdessa arviointiraportissa ja johtaa puhetta tulossa olevan viidennen raportin valmistelussa ensimmäisessä työryhmässä (WG1). Hän on kommentoijista kaikkein tyytyväisin nykymalliin todeten, että se on toiminut äärimmäisen menestyksekkäästi 21 vuoden ajan. Oma vaikutelmani hänen argumenteistaan on, että hän on niin vahvasti ollut mukana fysikaalisia tieteitä käsittelevän WG1:n työssä, että hän ei ole nähnyt, kuinka suuria ongelmia muiden työryhmien alueilla on. Hän haluaa vain pitää entistä lujemmin kiinni IPCC:n julistetuista periaatteista, mikä lieneekin mahdollista WG1:n osuudessa, mutta oman käsitykseni mukaan epärealistinen toive muiden työryhmien työssä.

Myös neljäs kommentoija Jeff Price WWF:n Yhdysvaltain järjestöstä on osallistunut johtavana kirjoittajana kahteen edelliseen arviointiraporttiin ekosysteemejä käsittelevään lukuun, joka sisältyy WG2:n osuuteen. Hän esittää, että vaikutusvaltaisimpien kirjoittajien valintaprosessia pitäisi kehittää heidän osaamisen tasonsa paremmaksi varmistamiseksi. Työssä käsiteltävien julkaisujen vertaisarviontiprosessiin hän ei ole myöskään tyytyväinen, vaan kaipaa jotain nykyistä nopeammin toimivaa mallia. Tämä on ymmärrettävää, kun sekä WG2:lle että WG3:lle on tyypillistä, että vertaisarvioidut julkaisut eivät anna riittävästi lähtötietoja. En vain usko, että mikään arviointiprosessi pystyy korjaamaan itse tarvittavan tutkimuksen aukkoja, vaikka se hieman auttaisikin joissain yksittäistapauksissa välttämään karkeita virheitä ja antamaan silti jotain käytettäväksi. Price pitää myös arviointiraporttien ilmestymisväliä liian pitkänä ja esittää täydennykseksi vuotuisia uuden julkaisutoiminnan koosteita.

Viimeinen viidestä kommentoijasta John R. Christy Alabaman yliopistosta USA:sta oli johtavana kirjoittajana kolmannessa arviointiraportissa, joka ilmestyi 2001 ja on ollut mukana myös kaikissa muissa arviointiraporteissa. Hän on ilmastotutkija ja erityisesti satelliittihavainnoinnin spesialisti. Hän on myös jyrkkien torjuntatoimien epäilijä, mikä selviää hänen Fortune –lehdelle antamastaan haastattelusta. IPCC:n kehittämisessä hän kannattaa erottamista YK-organisaatioiden piiristä. Myös hän arvioi, että raporttien kirjoittajien valinnassa on puutteita, ja hänen mukaansa mukaan valitaan lähinnä valittujen linjausten puoltajia. Hänen käsityksensä mukaan esimerkiksi neljännen arviointiraportin kirjoittajakunta on aivan liian homogeeninen ja yhdenmukaisesti ajatteleva.

Christy kertoo aloitteesta, jota hän on ollut mukana esittämässä. Tuon aloitteen mukaan pantaisiin pystyyn “Wikipedia-IPCC”. Tieteelliset järjestöt nimeäisivät limittäisiksi kolmen vuoden jaksoiksi johtavia kirjoittajia, jotka ohjaisivat aineiston julkaisua. Kyse ei siis olisi kaikille täysin vapaasta foorumista, vaan kontrolloidusta väylästä, jota pyrittäisiin kuitenkin pitämään sangen avoimena eri kannoille.

Christyn kannanoton viimeinen kappale vastaa hyvin pitkälle myös omia käsityksiäni, varsinkin kun ajatellaan kokonaisuutta, ei vain perustietoa itse ilmastosta:

The truth, and this is frustrating for policymakers, is that scientists’ ignorance of the climate system is enormous. There is still much messy, contentious, snail-paced and now, hopefully, transparent work to do.

Naturen julkaisemien kannanottojen kirjo osoittaa, että IPCC:n kehittämisestä ei ole alkuunkaan yksimielisyyttä tutkijoiden keskuudessa. Kriittisimmin IPCC:hen suhtautuvat tutkijat, jotka ovat muutenkin kriittisimpiä voimakkaita toimia toteuttavan ilmastopolitiikan suhteen, mutta uudelleenarvioinnin tarve on mielestäni ilmeinen myös työssä esille tulleiden konkreettisten ongelmien takia. En ole täysin tyytyväinen mihinkään ehdotuksista ja toin omia ajatuksiani eniten esille Mike Hulmen esitysten yhteydessä.

Oma johtopäätökseni on, että kaikkein keskeisimmät eettiset ja poliittiset valinnat sekä ne tiedon analysointiin liittyvät askeleet, joiden tuloksia eettinen ja poliittinen valintojen tekeminen voisi ilman valheellisuutta soveltaa, eivät tule IPCC:n toimintamallissa oikealla tavalla esille. WG2 ja WG3 ovat jo konseptuaalisesti valheellisia, kun niillä yritetään antaa tieteellisyyden leimaa koosteille, jotka eivät kuin osin sitä ansaitse. WG1 on ei-ilmastotieteilijän silmin katsoen toiminut aivan hyvin ja pystynee toimimaan niin jatkossakin. Sen osalta kysymykseni on, onko sillä enää suurta lisäarvoa. Tarvitaanko sitäkään enää? Onko sen merkitys vähitellen vain väärän mielikuvan synnyttäminen myös WG2:sta ja WG3:sta ja onko tällaisen ristiriitaisen tilanteen ylläpito pitkällä tähtäimellä este myös voimakkaan ilmastopolitiikan toteuttamiselle, jos ja kun avoimemmin toteutettu harkinta toteaa sellaisen todella oikeaksi ratkaisuksi? Vaikeudet, joihin prosessi on viime kuukausina ajautunut, voivat olla merkki siitä, että vain avoimempi asenne, jossa asiallinen kritiikki on yhtä arvostettua kuin myötäily, voi lopulta toimia.

Professori Atte Korhola on Taloussanomien 11.2.2010 julkaiseman uutisen mukaan ehdottanut mm., että IPCC pitäisi jakaa pienempiin osiin. Saman esityksen on tehnyt mm. professori Mike Hulme samasta East Anglian yliopiston tutkimuslaitoksesta, mikä joutui sähköposteja koskeneen tietomurron kohteeksi viime vuoden lopulla. Tässä ehdotuksessa on paljon järkeä, mutta se edellyttää myös, että löydetään uusi parempi toimintamalli.

Nykyisellään voi IPCC:n kolmesta työryhmästä vain ensimmäinen WG1 todella perustaa työnsä referoitujen ja vertaisarvioinnin kohteena olleiden julkaisujen pohjalle. Sen työ kattaa itse ilmastoa koskevan tutkimuksen sekä ilmakehän vuorovaikutuksen valtamerten, jäätiköiden, lumipeitteen, maaperän ja kasvillisuuden kanssa. Kaikesta tästä on runsaasti tieteellistä vertaisarvioitua kirjallisuutta. Näitäkin aloja koskee kuitenkin ongelma, että monet tärkeät tulokset ovat niin tuoreita, että vertaisarviointi ei ole vielä ehtinyt varmentaa niiden luotettavuutta. Joka tapauksessa antaa tieteellisen tiedon suuri määrä mahdollisuuden tulosten sangen objektiiviseen koostamiseen, mikä tuo esille myös jäljellä olevat epävarmuudet ajautumatta mitäänsanomattomuuteen.

Haittojen syntymistä ja muutoksiin sopeutumista käsittelevä toinen työryhmä (WG2) on jo paljon ongelmallisemman tehtävän edessä ja sama korostuu ehkä vielä voimakkaammin torjuntatoimia käsittelevän kolmannen työtyhmän (WG3) työssä. Viime aikojen paljastukset lähinnä WG2:n työssä esiintyneistä virheistä eivät ole sittenkään olleet erityisen dramaattisia sellaisinaan, mutta ne korostavat ongelmaa, jonka piirissä koko työryhmän työ on.

Sellaista tieteellistä tutkimusta on kovin niukasti, joka antaisi suoria vastauksia ilmastonmuutosten haittojen suuruuksista ja todennäköisyyksistä. Sen sijaan on hyvin paljon erilaista tutkimusta, joka on tehty muista lähtökohdista ja jonka käyttäminen ilmastonmuutoksen haittojen arviointiin vaatii lisäoletuksia ja analyysia. Näitä lisäaskeleita ei voida kuin poikkeustapauksissa toteuttaa vankan tieteellisen tiedon pohjalta. Useimmiten ne joudutaan toteuttamaan tukeutuen esimerkiksi skenaarioihin, joiden todennäköisyyksiä ei pystytä objektiivisesti arvioimaan tai täydentäen lähtötietoja subjektiivisilla oletuksilla. Näin syntyvien raporttien ja analyysien taso on kovin vaihteleva, eivätkä ne joudu edes viiveellä vertaisarvioinnin piiriin. Siten on käytännössä mahdotonta soveltaa onnistuneesti samaa kokoavaa menettelytapaa, mikä sopii WG1:n työhön.

Kolmas työryhmä on toistakin korostuneemmin tieteellisesti epävarman tiedon alueella. Sen tuloksille on tulevan teknillisen kehityksen arvioinnilla hyvin suuri vaikutus, eivätkä tulevaisuuden tutkimus tai mitkään muutkaan tieteen alat pysty ennustamaan tulevaa tekniikan kehitystä. Tekniikan kehityksen ohella myös kaikki muut tulevaisuuden yhteiskuntien toimintamalleja koskevat ennakoinnit vaikuttavat voimakkaasti tuloksiin. Kokonaisuuksien hahmottamiseksi käytetään yleisesti erilaisia energiajärjestelmän ja laajempienkin kokonaisuuksien malleja.

Mallit antavat toki paremman kokonaiskuvan tilanteesta, kuin ilman niitä on helposti saatavissa. Malleihin on kuitenkin pakko sisällyttää piirteitä, joita ilman tulokset olisivat varmasti vääriä, mutta joiden yksityiskohdista tiedetään niin vähän, että tulokseksi voidaan saada miltei mitä hyvänsä rikkomatta suoranaisesti tiedossa olevia tosiasioita. Tämä tarkoittaa, että mallit ovat erittäin hyödyllinen työkalu tutkijalle, mutta lopulliset tulokset eivät ole mallien antamia ennusteita, vaan tutkijoiden pitkälti subjektiivisia arvioita tulevasta kehityksestä. Teknologiaoptimisti saa täten aivan erilaiset tulokset kuin epäilevämmin kehitysvauhtiin uskova tutkijakollega.

Edellä kirjoittamallani en tarkoita, että sellainen kokoamistyö, mitä WG2 ja WG3 ovat tehneet, olisi turhaa. Sitä se ei suinkaan ole, mutta syntyvät raportit ovat luonteeltaan erilaisia kuin WG1:n tapauksessa. On uskottavaa, että toinen joukko alan huippututkijoita olisi WG1:n tapauksessa päätynyt samasta toimeksiannosta suunnilleen samanlaiseen raporttiin johtopäätöksineen kuin se, joka työn on nyt tehnyt. Työryhmien WG2 ja WG3 tapauksissa tämä ei ole todennäköistä.

WG2:n ja WG3:n toiminta-alueilla pitäisi myös minun käsitykseni mukaan työ jakaa pienempiin osiin. Samankin aihepiirin kokoavaa työtä pitäisi tehdä riippumattomasti kilpailevissa ryhmissä eri tutkimuslaitoksissa. Tämä saattaa edellyttää lisäresurssien panemista työhön, mutta verrattuna käsiteltävän ongelmakentän vakavuuteen kyse on pienistä summista. Suuremman resurssiongelman synnyttää tarve löytää päteviä ja ennakkoluulottomaan työhön kykeneviä tutkijoita näihin kaikkiin hankkeisiin.

Tutkimusta yhteen vetävä työ ei sellaisenaan luo paljonkaan uutta, mutta se auttaa tunnistamaan suurimpia tutkimustarpeita. Täten löytävät ehkä suurimmat haasteet tutkimuksen kehittämiselle. Monet tärkeimmistä kysymyksistä ovat vaikeasti tutkimuksen kautta lähestyttäviä, mutta monista on kuitenkin saatavissa olennaista lisätietoa. Tuloksena pitäisi olla kyky valita entistä viisaammin erityistä panostusta vaativia teknillisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen kohteita sekä toisaalta sellaisia ohjauskeinoja, joiden avulla yhteiskuntamme kehittyy sekä ympäristön kannalta että sosioekonomisesti mahdollisimman hyvin.

Ohjauskeinojen osalta on edetty jo nyt liian pitkälle ymmärtämättä niiden ominaisuuksia ja niiden soveltamiseen liittyviä suuria riskejä. Huonot ohjauskeinot tuottavat heikosti tavoitteena olevia parannuksia ympäristön tilaan, mutta aiheuttavat silti suuria sosioekonomisia vahinkoja. Pelkään, että sekä ilmastopolitiikassa että uusien energiamuotojen kehittämisessä on laajalti, ja ilmeisimmin EU:ssa, ajauduttu tällä tavoin sangen huonoihin ohjauskeinoihin. Vaikeus saada edes jotain poliittisesti hyväksytyksi dominoi liiaksi sitä mitä teemme.

Ehkä emme sentään ole edenneet täysin väärään suuntaan, mutta aivan ilmeisesti olemme edenneet aivan liian heikosti siihen suuntaan, mihin pitäisi edetä. Emme taida myöskään ymmärtää siittävästi sitä, minne pitäisi pyrkiä. Näistä asioista tarvitsemme enemmän tutkimusta ja avointa vanhoihin asemiin linnoittautumatonta keskustelua.