Pekka Pirilän energiasivut

Professori Atte Korhola on Taloussanomien 11.2.2010 julkaiseman uutisen mukaan ehdottanut mm., että IPCC pitäisi jakaa pienempiin osiin. Saman esityksen on tehnyt mm. professori Mike Hulme samasta East Anglian yliopiston tutkimuslaitoksesta, mikä joutui sähköposteja koskeneen tietomurron kohteeksi viime vuoden lopulla. Tässä ehdotuksessa on paljon järkeä, mutta se edellyttää myös, että löydetään uusi parempi toimintamalli.

Nykyisellään voi IPCC:n kolmesta työryhmästä vain ensimmäinen WG1 todella perustaa työnsä referoitujen ja vertaisarvioinnin kohteena olleiden julkaisujen pohjalle. Sen työ kattaa itse ilmastoa koskevan tutkimuksen sekä ilmakehän vuorovaikutuksen valtamerten, jäätiköiden, lumipeitteen, maaperän ja kasvillisuuden kanssa. Kaikesta tästä on runsaasti tieteellistä vertaisarvioitua kirjallisuutta. Näitäkin aloja koskee kuitenkin ongelma, että monet tärkeät tulokset ovat niin tuoreita, että vertaisarviointi ei ole vielä ehtinyt varmentaa niiden luotettavuutta. Joka tapauksessa antaa tieteellisen tiedon suuri määrä mahdollisuuden tulosten sangen objektiiviseen koostamiseen, mikä tuo esille myös jäljellä olevat epävarmuudet ajautumatta mitäänsanomattomuuteen.

Haittojen syntymistä ja muutoksiin sopeutumista käsittelevä toinen työryhmä (WG2) on jo paljon ongelmallisemman tehtävän edessä ja sama korostuu ehkä vielä voimakkaammin torjuntatoimia käsittelevän kolmannen työtyhmän (WG3) työssä. Viime aikojen paljastukset lähinnä WG2:n työssä esiintyneistä virheistä eivät ole sittenkään olleet erityisen dramaattisia sellaisinaan, mutta ne korostavat ongelmaa, jonka piirissä koko työryhmän työ on.

Sellaista tieteellistä tutkimusta on kovin niukasti, joka antaisi suoria vastauksia ilmastonmuutosten haittojen suuruuksista ja todennäköisyyksistä. Sen sijaan on hyvin paljon erilaista tutkimusta, joka on tehty muista lähtökohdista ja jonka käyttäminen ilmastonmuutoksen haittojen arviointiin vaatii lisäoletuksia ja analyysia. Näitä lisäaskeleita ei voida kuin poikkeustapauksissa toteuttaa vankan tieteellisen tiedon pohjalta. Useimmiten ne joudutaan toteuttamaan tukeutuen esimerkiksi skenaarioihin, joiden todennäköisyyksiä ei pystytä objektiivisesti arvioimaan tai täydentäen lähtötietoja subjektiivisilla oletuksilla. Näin syntyvien raporttien ja analyysien taso on kovin vaihteleva, eivätkä ne joudu edes viiveellä vertaisarvioinnin piiriin. Siten on käytännössä mahdotonta soveltaa onnistuneesti samaa kokoavaa menettelytapaa, mikä sopii WG1:n työhön.

Kolmas työryhmä on toistakin korostuneemmin tieteellisesti epävarman tiedon alueella. Sen tuloksille on tulevan teknillisen kehityksen arvioinnilla hyvin suuri vaikutus, eivätkä tulevaisuuden tutkimus tai mitkään muutkaan tieteen alat pysty ennustamaan tulevaa tekniikan kehitystä. Tekniikan kehityksen ohella myös kaikki muut tulevaisuuden yhteiskuntien toimintamalleja koskevat ennakoinnit vaikuttavat voimakkaasti tuloksiin. Kokonaisuuksien hahmottamiseksi käytetään yleisesti erilaisia energiajärjestelmän ja laajempienkin kokonaisuuksien malleja.

Mallit antavat toki paremman kokonaiskuvan tilanteesta, kuin ilman niitä on helposti saatavissa. Malleihin on kuitenkin pakko sisällyttää piirteitä, joita ilman tulokset olisivat varmasti vääriä, mutta joiden yksityiskohdista tiedetään niin vähän, että tulokseksi voidaan saada miltei mitä hyvänsä rikkomatta suoranaisesti tiedossa olevia tosiasioita. Tämä tarkoittaa, että mallit ovat erittäin hyödyllinen työkalu tutkijalle, mutta lopulliset tulokset eivät ole mallien antamia ennusteita, vaan tutkijoiden pitkälti subjektiivisia arvioita tulevasta kehityksestä. Teknologiaoptimisti saa täten aivan erilaiset tulokset kuin epäilevämmin kehitysvauhtiin uskova tutkijakollega.

Edellä kirjoittamallani en tarkoita, että sellainen kokoamistyö, mitä WG2 ja WG3 ovat tehneet, olisi turhaa. Sitä se ei suinkaan ole, mutta syntyvät raportit ovat luonteeltaan erilaisia kuin WG1:n tapauksessa. On uskottavaa, että toinen joukko alan huippututkijoita olisi WG1:n tapauksessa päätynyt samasta toimeksiannosta suunnilleen samanlaiseen raporttiin johtopäätöksineen kuin se, joka työn on nyt tehnyt. Työryhmien WG2 ja WG3 tapauksissa tämä ei ole todennäköistä.

WG2:n ja WG3:n toiminta-alueilla pitäisi myös minun käsitykseni mukaan työ jakaa pienempiin osiin. Samankin aihepiirin kokoavaa työtä pitäisi tehdä riippumattomasti kilpailevissa ryhmissä eri tutkimuslaitoksissa. Tämä saattaa edellyttää lisäresurssien panemista työhön, mutta verrattuna käsiteltävän ongelmakentän vakavuuteen kyse on pienistä summista. Suuremman resurssiongelman synnyttää tarve löytää päteviä ja ennakkoluulottomaan työhön kykeneviä tutkijoita näihin kaikkiin hankkeisiin.

Tutkimusta yhteen vetävä työ ei sellaisenaan luo paljonkaan uutta, mutta se auttaa tunnistamaan suurimpia tutkimustarpeita. Täten löytävät ehkä suurimmat haasteet tutkimuksen kehittämiselle. Monet tärkeimmistä kysymyksistä ovat vaikeasti tutkimuksen kautta lähestyttäviä, mutta monista on kuitenkin saatavissa olennaista lisätietoa. Tuloksena pitäisi olla kyky valita entistä viisaammin erityistä panostusta vaativia teknillisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen kohteita sekä toisaalta sellaisia ohjauskeinoja, joiden avulla yhteiskuntamme kehittyy sekä ympäristön kannalta että sosioekonomisesti mahdollisimman hyvin.

Ohjauskeinojen osalta on edetty jo nyt liian pitkälle ymmärtämättä niiden ominaisuuksia ja niiden soveltamiseen liittyviä suuria riskejä. Huonot ohjauskeinot tuottavat heikosti tavoitteena olevia parannuksia ympäristön tilaan, mutta aiheuttavat silti suuria sosioekonomisia vahinkoja. Pelkään, että sekä ilmastopolitiikassa että uusien energiamuotojen kehittämisessä on laajalti, ja ilmeisimmin EU:ssa, ajauduttu tällä tavoin sangen huonoihin ohjauskeinoihin. Vaikeus saada edes jotain poliittisesti hyväksytyksi dominoi liiaksi sitä mitä teemme.

Ehkä emme sentään ole edenneet täysin väärään suuntaan, mutta aivan ilmeisesti olemme edenneet aivan liian heikosti siihen suuntaan, mihin pitäisi edetä. Emme taida myöskään ymmärtää siittävästi sitä, minne pitäisi pyrkiä. Näistä asioista tarvitsemme enemmän tutkimusta ja avointa vanhoihin asemiin linnoittautumatonta keskustelua.