Pekka Pirilän energiasivut

Kuohunta IPCC:n ympärillä jatkuu. Syynä on suurelta osin tietoinen pyrkimys horjuttaa IPCC:n asemaa keskeisenä ilmastopolitiikkaa tukevana tahona, mutta nykyiseen tilanteeseen ei olisi jouduttu, ellei IPCC:n tehtävä olisi aidosti ongelmallinen. Keskusteluun on tullut mukaan lisääntyvässä määrin puheenvuoroja, joissa epäillään nykyisen toimintamallin viisautta ja esitetään siihen suuriakin muutoksia. Arvostettu tieteellinen aikakauslehti Nature julkaisi helmikuun 11 päivän numerossaan viiden IPCC:n työhön aktiivisesti osallistuneen tutkijan kannanotot. Kirjoittajien mielipiteet jakautuivat toimintamallin radikaalista muuttamisesta lähes nykyisen toimintatavan säilyttämiseen.

Puheenvuoroista ensimmäisenä oli professori Mike Hulmen esitys IPCC:n jakamiseksi kolmeen osaan. Mike Hulme osallistui suurella panoksella kolmannen arviointiraportin laatimiseen, mutta on viime vuosina ottanut kriittisesti kantaa tapaan, jolla ilmastopolitiikkaa hoidetaan. Hän on kirjoittanut ilmastokysymykseen liittyvistä ristiriidoista kirjan ”Why We Disagree About Climate Change: understanding controversy, inaction and opportunity” ja hän kuvaa omia asenteitaan henkilökohtaisessa lausumassaan mm. näin: ”Climates are neither good nor bad, there are just good ways and bad ways of living with climate. Climate change is a different type of phenomenon to biodiversity loss (which is absolute) or ozone depletion (a novel risk introduced by an artificial chemical). We are changing our climate, not losing it.” Tämä lainaus on ehkä korostuneimmin hänen poikkeavaa lähestymistapaansa kuvaavasta päästä tuon lausuman tekstiä, mutta muutenkin hän ilmaisee selviä epäilyksiä jyrkimpien ilmastopoliittisten toimien suhteen korostaen, että monet muut ongelmat ovat yhtä lailla tärkeitä ja että ilmastopolitiikan ylivalta ei ole maailmalle eduksi.

Mike Hulme toteaa Naturen julkaisemassa kannanotossaan, että IPCC on luotu erilaisessa tilanteessa vuonna 1980. IPCC on hänen arvionsa mukaan lisännyt vaikutustaan ottamalla fysikaalisten tieteiden rinnalle toimintansa piiriin jatkuvasti laajenevan määrän sosiaalisia, teknologisia, ympäristöä koskevia ja eettisiä näkökulmia. Hulmen arvion mukaan yksi paneeli ei selviä kunnialla tästä kaikesta. IPCC:lle ei ole mahdollista tuottaa kattavaa kokonaisarviota koko tämän kentän laajuisesta tiedosta. Blogejani laajemmin lukeneet todennevat, että olen tästä asiasta yhtä mieltä Mike Hulmen kanssa. Kyse ei ole vain kentän tavattomasta laajuudesta, vaan myös eri osa-alueita koskevan tiedon luonteesta, joka poikkeaa monissa tapauksissa hyvin ratkaisevasti fysikaalisille luonnontieteille ominaisesta tieteellisen tiedon mallista.

Mike Hulme esittää ratkaisuksi, että IPCC jaetaan seuraavan arviointiraportin valmistuttua vuonna 2014 kolmeen osaan. Fysikaalisten tieteiden eli itse ilmastoa, valtameriä ja jäätiköitä koskevalta osin voitaisiin jatkaa pitkälti vanhaan tapaan tuottaen kuitenkin harvoin ilmestyvien kattavien raporttien sijaan jatkuvasti suppeampia rajoitettuja aihealueita käsitteleviä raportteja, joita voisi samanaikaisesti olla tekeillä kaksi tai kolme. Hulme ehdottaa, että raportit olisivat pituudeltaan alle 50-sivuisia, joten ne keskittyisivät ilmeisesti enemmän johtopäätösten esittämiseen kuin toimimaan laajoina luetteloina kaikkeen alan tutkimukseen, kuten viimeisimmän arviointiraportin fysikaalisia tieteitä käsittelevä osa tekee.

Omalta osaltani olen epäileväinen sen suhteen, tarvitaanko tällaista elintä jatkossa enää lainkaan vai onko tiede ja sen julkistaminen jo saavuttanut näiltä osin pisteen, jossa normaalit tieteen prosessit riittävät. Onko yhteisellä elimellä sellaista arvovaltaa, joka saa päättäjät toimimaan paremmin. Erityisesti epäilen tällaisen elimen tarpeellisuutta, koska fysikaalisen tieteen tulokset eivät sittenkään ole viime kädessä niitä, joita päättäjille on kerrottava. Ne ovat mielestäni pikemminkin lähtötietoja tutkijoille, jotka arvioivat vaikutuksia, analysoivat torjuntatoimia ja tutkivat, millaiset ohjaustoimet johtavat reaalimaailmassa parhaaseen lopputulokseen. Kaikki nämä tutkijat kykenevät keräämään fysikaalisen tutkimuksen tulokset muutakin kautta kuin arvovaltaisten asiantuntijaryhmien raporteista.

Toiseksi portaaksi Mike Hulme esittää alueellisia arviointipaneeleita (Regional Evaluation Panels, REPs). Viisi tai ehkä kymmenen tällaista paneelia arvioisi alueellisen ymmärryksen pohjalta kulttuurisista, sosiaalisista taloudellisista ja kehitysnäkökulmista käytettävissä olevaa tietoa. Paneelit käyttäisivät lähtökohtana ensimmäisen toimintaportaan tuottamaa tietoa fysikaalisesta ympäristöstä ja niiden tehtävä vastaisi nähtävästi viimeisimmän arviointiraportin toista osaa (WG2). Hulme esittää, että näiden elimien työhön osallistuisivat niin hallitukset kuin kansalaisjärjestöt ja liike-elämäkin.

Kolmannen portaan muodostaisi pysyvä maailmanlaajuisesti toimiva Policy Analysis Panel (PAP), siis suoraan toimintalinjauksia analysoiva monialainen asiantuntijapaneeli, jonka laajuudeksi Hulme esittää 50-100 jäsentä. Tämä paneeli laatisi 6-12 kk fokusoiduilla panostuksilla analyyseja ehdotetuista politiikkatoimista ja niiden vaihtoehdoista. Esityksiä paneelille voisivat tehdä mm. YK-järjestöt, kansalaisjärjestöt, hallitukset ja liike-elämän edustajat.

Mike Hulmen esittämät mallit toisen ja kolmannen portaan toimijoiksi herättävät kysymyksiä ideoiden toimivuudesta. Ajatuksia pitäisikin varmasti kehittää edelleen. Samalla tämä vaikeus tuo kovin selvästi esille, kuinka suuria heikkouksia nykyiseen toimintamalliin sisältyy. Jos noissa Mike Hulmen esityksissä on ongelmia, taitavat ongelmat olla nykymallissa vielä vakavampia. Nykymalli antaa sekä WG2:lle että WG3:lle tehtävät, jotka ovat niille ylivoimaiset. Niiden pitäisi tuottaa vankkaan tietoon perustuvat raportit pohjaksi konsensukselle, kun vankkaa objektiivista tietoa ei tärkeimmistä kysymyksistä ole. Nykymallin työryhmien laaja tehtäväkenttä ja luonne harvaan ilmestyvien raporttien kirjoittajana estävät niitä toimimasta tehokkaina vaikuttajina tiedon tason nostamiseksi. Mike Hulmen malli saattaisi ainakin tältä osin olla vaikuttavampi.

Toisen kannantoton kirjoittaja Eduardo Zorita saksalaisesta rannikkoalueita tutkivasta GKSS tutkimuslaitoksesta arvioi, että IPCC:sta pitäisi tehdä voimakkaampi ja riippumattomampi. Esimerkiksi IAEA, IEA, tai Yhdysvaltain kongressin CBO voisivat toimia mallina kehittämiselle. Täten voitaisiin muiden työtä kokoavan ja ulkopuolelta tulevien kirjoittajien panoksesta täysin riippuvaisen IPCC:n tilalle muodostaa kansainvälinen ilmastojärjestö (International Climate Agency, ICA), joka voisi palkata 200 päätoimista tutkijaa. ICA:n tehtävänä olisi parin vuoden välein raportoida ilmaston tilasta, koota laadultaan varmistettua tilastoaineistoa, tukea alueellisia arviointiaktiviteetteja sekä koordinoida ilmastomallien kehittämistä ja käyttöä tutkimuslaitoksissa.

Zoritankin ajatuksissa on jotain ideaa, mutta en jaksa uskoa, että tuollainen organisaatio pystyisi ratkaisemaan ongelmiamme. Zorita päättää oman osuutensa lauseeseen, josta voi lukea kritiikkiä nykyistä ilmastopoliittista päätöksentekoprosessia kohtaan: ”As with finance, climate assessment is too important to be left in the hands of advocates.”

Kolmas kommentoija Thomas F. Stocker Bernin yliopistosta on ollut mukana johtavana kirjoittajana jo kahdessa arviointiraportissa ja johtaa puhetta tulossa olevan viidennen raportin valmistelussa ensimmäisessä työryhmässä (WG1). Hän on kommentoijista kaikkein tyytyväisin nykymalliin todeten, että se on toiminut äärimmäisen menestyksekkäästi 21 vuoden ajan. Oma vaikutelmani hänen argumenteistaan on, että hän on niin vahvasti ollut mukana fysikaalisia tieteitä käsittelevän WG1:n työssä, että hän ei ole nähnyt, kuinka suuria ongelmia muiden työryhmien alueilla on. Hän haluaa vain pitää entistä lujemmin kiinni IPCC:n julistetuista periaatteista, mikä lieneekin mahdollista WG1:n osuudessa, mutta oman käsitykseni mukaan epärealistinen toive muiden työryhmien työssä.

Myös neljäs kommentoija Jeff Price WWF:n Yhdysvaltain järjestöstä on osallistunut johtavana kirjoittajana kahteen edelliseen arviointiraporttiin ekosysteemejä käsittelevään lukuun, joka sisältyy WG2:n osuuteen. Hän esittää, että vaikutusvaltaisimpien kirjoittajien valintaprosessia pitäisi kehittää heidän osaamisen tasonsa paremmaksi varmistamiseksi. Työssä käsiteltävien julkaisujen vertaisarviontiprosessiin hän ei ole myöskään tyytyväinen, vaan kaipaa jotain nykyistä nopeammin toimivaa mallia. Tämä on ymmärrettävää, kun sekä WG2:lle että WG3:lle on tyypillistä, että vertaisarvioidut julkaisut eivät anna riittävästi lähtötietoja. En vain usko, että mikään arviointiprosessi pystyy korjaamaan itse tarvittavan tutkimuksen aukkoja, vaikka se hieman auttaisikin joissain yksittäistapauksissa välttämään karkeita virheitä ja antamaan silti jotain käytettäväksi. Price pitää myös arviointiraporttien ilmestymisväliä liian pitkänä ja esittää täydennykseksi vuotuisia uuden julkaisutoiminnan koosteita.

Viimeinen viidestä kommentoijasta John R. Christy Alabaman yliopistosta USA:sta oli johtavana kirjoittajana kolmannessa arviointiraportissa, joka ilmestyi 2001 ja on ollut mukana myös kaikissa muissa arviointiraporteissa. Hän on ilmastotutkija ja erityisesti satelliittihavainnoinnin spesialisti. Hän on myös jyrkkien torjuntatoimien epäilijä, mikä selviää hänen Fortune –lehdelle antamastaan haastattelusta. IPCC:n kehittämisessä hän kannattaa erottamista YK-organisaatioiden piiristä. Myös hän arvioi, että raporttien kirjoittajien valinnassa on puutteita, ja hänen mukaansa mukaan valitaan lähinnä valittujen linjausten puoltajia. Hänen käsityksensä mukaan esimerkiksi neljännen arviointiraportin kirjoittajakunta on aivan liian homogeeninen ja yhdenmukaisesti ajatteleva.

Christy kertoo aloitteesta, jota hän on ollut mukana esittämässä. Tuon aloitteen mukaan pantaisiin pystyyn “Wikipedia-IPCC”. Tieteelliset järjestöt nimeäisivät limittäisiksi kolmen vuoden jaksoiksi johtavia kirjoittajia, jotka ohjaisivat aineiston julkaisua. Kyse ei siis olisi kaikille täysin vapaasta foorumista, vaan kontrolloidusta väylästä, jota pyrittäisiin kuitenkin pitämään sangen avoimena eri kannoille.

Christyn kannanoton viimeinen kappale vastaa hyvin pitkälle myös omia käsityksiäni, varsinkin kun ajatellaan kokonaisuutta, ei vain perustietoa itse ilmastosta:

The truth, and this is frustrating for policymakers, is that scientists’ ignorance of the climate system is enormous. There is still much messy, contentious, snail-paced and now, hopefully, transparent work to do.

Naturen julkaisemien kannanottojen kirjo osoittaa, että IPCC:n kehittämisestä ei ole alkuunkaan yksimielisyyttä tutkijoiden keskuudessa. Kriittisimmin IPCC:hen suhtautuvat tutkijat, jotka ovat muutenkin kriittisimpiä voimakkaita toimia toteuttavan ilmastopolitiikan suhteen, mutta uudelleenarvioinnin tarve on mielestäni ilmeinen myös työssä esille tulleiden konkreettisten ongelmien takia. En ole täysin tyytyväinen mihinkään ehdotuksista ja toin omia ajatuksiani eniten esille Mike Hulmen esitysten yhteydessä.

Oma johtopäätökseni on, että kaikkein keskeisimmät eettiset ja poliittiset valinnat sekä ne tiedon analysointiin liittyvät askeleet, joiden tuloksia eettinen ja poliittinen valintojen tekeminen voisi ilman valheellisuutta soveltaa, eivät tule IPCC:n toimintamallissa oikealla tavalla esille. WG2 ja WG3 ovat jo konseptuaalisesti valheellisia, kun niillä yritetään antaa tieteellisyyden leimaa koosteille, jotka eivät kuin osin sitä ansaitse. WG1 on ei-ilmastotieteilijän silmin katsoen toiminut aivan hyvin ja pystynee toimimaan niin jatkossakin. Sen osalta kysymykseni on, onko sillä enää suurta lisäarvoa. Tarvitaanko sitäkään enää? Onko sen merkitys vähitellen vain väärän mielikuvan synnyttäminen myös WG2:sta ja WG3:sta ja onko tällaisen ristiriitaisen tilanteen ylläpito pitkällä tähtäimellä este myös voimakkaan ilmastopolitiikan toteuttamiselle, jos ja kun avoimemmin toteutettu harkinta toteaa sellaisen todella oikeaksi ratkaisuksi? Vaikeudet, joihin prosessi on viime kuukausina ajautunut, voivat olla merkki siitä, että vain avoimempi asenne, jossa asiallinen kritiikki on yhtä arvostettua kuin myötäily, voi lopulta toimia.