Mitä Helsinki voisi tehdä?
Helsinki on monien muiden tapaan etsinyt uusia linjauksia energiaratkaisuihinsa. Tarve muutoksille on ilmeinen. Ilmastonmuutoksen torjunnasta on muodostunut asia, mistä ei voi jättäytyä sivuun ja fossiilisten polttoaineiden vähittäinen ehtyminen aiheuttaa vielä ehdottomamman välttämättömyyden löytää jatkossa uusia ratkaisuja. Ongelmien kärjistyminen vie vuosikymmeniä, ellei prosessia nopeuteta poliittisin päätöksin, mutta myös kaupungin energiajärjestelmän muuttaminen vie vuosikymmeniä, joten aikaa ei ole varaa hukata.
Muutoksen tarve on siis ilmeinen, mutta tarve ei synnytä automaattisesti hyviä ratkaisuja. Monet tehdyt esitykset ovat joko lähes täysin hyödyttömiä, kuten esimerkiksi sähkön tuotanto aurinkoenergiasta näyttäisi olevan Suomen oloissa hyvin kauas tulevaisuuteen, ellei ikuisesti johtuen väärästä ajoittumisesta suhteessa sähkön tarpeeseen. Monet ideat voivat olla myös suorastaan haitallisia, kuten voi käydä, jos Helsinki ryhtyy käyttämään puupolttoaineita tavalla, joka estää samojen resurssien hyödyllisempää käyttöä muualla Uudellamaalla tai puun arvon paremmin hyödyntävissä kohteissa. Ei siis voida vain lähteä toteuttamaan ensimmäistä mieleen tulevaa hyvältä kuulostavaa ideaa selvittämättä sen todellisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia.
Helsingin energiankulutus on suuri. Lämpö on tuotettava paikallisesti tai lähellä. Ydinkaukolämpö Loviisasta on mahdollisuuksien äärirajoilla ja sekin olisi toteutuessaan sidottua käyttöön juuri pääkaupunkiseudulla. Sähkö on helposti siirrettävää, eikä sen tuotannon tarvitse sijoittua Helsinkiin, ellei tästä saada muuta etua, kuten yhteistuotannossa nyt saadaan. Kun Helsinki hakee uutta ratkaisua, on siis haettava ennen kaikkea ratkaisuja, jotka voivat muuttaa olennaisesti lämmöntuotantoa Helsingin rakennuskannalle. Pienimittaisemmat ratkaisut voivat olla hyödyllisiä, mutta niitäkin on syytä harkita myös ennakoitujen suurempien ratkaisujen taustaa vasten.
Edellä tuli jo esille ydinkaukolämpö. Kuten kaikki ydinenergian ratkaisut, synnyttää tämäkin voimakkaasti ristiriitaisia tunteita. Etuna olisivat lähellä nollaa olevat ilmastovaikutukset (jotkut epäilevät tätäkin, mutta aiheetta). Yksi suuri ratkaisu tuottaisi suuren osan Helsingin ja ehkä koko pääkaupunkiseudun lämmöntarpeesta.
Koska mikään tekniikka ei ole täysin toimintavarmaa, olisi koko lämmöntarve pystyttävä tuottamaan myös tavalla, joka ei ole riippuvainen enempää voimalaitoksesta kuin pitkästä siirtoputkestakaan. Tarvittaisiin siis paikallisia lämpökeskuksia ja niille polttoainehuolto, joka selviää esimerkiksi koko talvesta ydinkaukolämpöjärjestelmän vakavan vian tilanteessa. Itse lämpökeskukset eivät olisi kovin suuri ongelma, koska niistä suuri osa tarvitaan muutenkin huippukulutuksen turvaksi ja koska lämpökeskusten investointikustannukset ovat sangen alhaiset suhteessa järjestelmän muihin kuluihin. Suurempi ongelma liittyisi polttoaineen saatavuuteen. Öljy olisi helppoa, mutta riittävän öljymäärän varastoiminen tai saannin luotettava turvaaminen tulee kovin kalliiksi. Myös varastoitavuuteen liittyy ongelmia. Hiiltä voitaisiin varastoida edullisemmin, mutta siitä on hyötyä vain, jos käytettävissä on myös hiilen käyttöön sopivia lämpökeskuksia. Pitkän siirtoputken investoinnit, energiankulutus ja toimintavarmuus ovat myös haittatekijöitä. Ratkaisun heikkoutena on myös vaikutus sähköntuotannon ajoittumiseen, sillä ydinvoimalaitoksen sähköntuotanto alenee yli neljänneksellä perille saadun lämmön määrästä, kun siitä vähennetään itse tuotannon muutoksen ohella myös pumppaukseen kuluva sähkö. Tämä vähennys painottuu lämmöntarpeen mukaisesti talvikauteen. Toisaalta suunnitellut huollot ajoitetaan kesälle. Kaiken kaikkiaan ei ydinvoimalaitos vaikuta ilmeisen hyvältä ratkaisulta, mutta on silti mahdollista, että se pärjää muille realistisille vaihtoehdoille. Vasta paljon tähänastisia perusteellisemmat selvitykset antavat paremman kuvan ydinvoiman soveltuvuudesta.
Useimmat ideat Helsingin uusiksi lämmöntuotannon ratkaisuiksi perustuvat puun käyttöön tavalla tai toisella. Tämän ratkaisun ongelmallisuus aiheutuu tarvittavan polttoaineen suuresta määrästä. Pelkkää kaukolämpöä tuotetaan Helsingissä nykyisin 6,6 TWh vuodessa ja sen ohella yhteistuotantosähköä 5,4 TWh. Samalla pitäisi tarkastella koko pääkaupunkiseutua, jolloin määrät kasvavat noin puolitoistakertaisiksi. Kun tavoitteena on todella muuttaa energiantuotantoa, on tarkasteltava tilannetta, jossa lähes kaikki energia tuotettaisiin uusiutuvilla polttoaineilla. Silloin olisi jo kyse yli viidenneksestä puun nykyisestä energiankäytöstä Suomessa tai kymmenesosasta siitä, mitä metsistä voidaan kaiken kaikkiaan hyötykäyttöön saada. Edes suuren osan tästä puumäärästä saaminen pääkaupunkiseudulle ja vielä niin, että käyttö painottuu talvikaudelle, on äärimmäisen haasteellista, ellei täysin mahdotonta. Kaikki puupolttoaineet ovat vaikeita varastoida johtuen suuresta tilantarpeesta sekä itsepalamisesta ja muusta pilaantumisesta varastoissa. Kulutusta vastaava jatkuva tuotanto ja kuljetuslogistiikka vaikuttavat myös mahdottomilta toteuttaa.
Kun puun laajamittainen käyttö Helsingissä on näin vaikeaa ja kun puulle voi odottaa koko tuotantokykyä vastaavaa arvokkaampaa käyttöä, ei ole ilmeistä, että pääkaupunkiseudun tulevaisuuden viisas energiaratkaisu tulee kovin suurelta osin perustumaan puuhun. On kuitenkin suurempi mahdollisuus sille, että puulla olisi pienempi, mutta silti tuntuva osuus kokonaisuudessa. Mikä tahansa tuntuva osuus on suuri kohde puun käytölle, joten tällaistakin pohdittaessa on etsittävä sellaisia malleja, joilla on kasvun potentiaalia. Ratkaisuissa on mietittävä polttoaineen varastoitavuutta ja logistiikkaa.
Ensi vaiheessa olisi helpointa lähteä liikkeelle polttamalla hiilen seassa pellettejä. Tämä ei edellyttäisi suuria investointeja ja pelletit ovat logistisesti helpompia kuin useimmat muut puusta saadut polttoaineet. On kuitenkin pohdittava, mikä on pellettien tulevaisuus. Parhaat raaka-ainelähteet pelleteille ovat hyvin rajalliset eikä niistä saatujen hyvälaatuisten pellettien polttaminen juuri Helsingin voimalaitoskattiloissa ole ehkä kestävä ratkaisu tai ratkaisu, jolla on kasvupotentiaalia. Kiinnostavin vaihtoehto pellettien osalta voisi liittyä mahdollisuuteen kehittää huonolaatuisemmasta puusta suuressa mitassa valmistettuja pellettejä, joiden ominaisuudet on optimoitu juuri voimalaitoskäyttöön. Heitän tämän vain ideana, jonka nykyiseen kehitysvaiheeseen tai potentiaaliin en ole tarkemmin perehtynyt. Perusidea, että jotain sellaista tarvitaan, jossa yhdistyvät runsas saatavuus, alhaiset jalostuskustannukset ja vähäiset jalostuksen energiahäviöt, hyvä kuljetettavuus sekä useimpia vaihtoehtoja parempi varastoitavuus. Tällaiseksi on esitetty myös hiillettyä puuta, mutta senkin osalta lienee vielä paljon avoinna ennen, kuin se täyttää kaikki vaatimukset. Ratkaisu voi olla myös jossain pellettien ja hiilletyn puun välimaastossa eli sopivasti lämpökäsitellyissä pelleteissä.
Energiansäästö asettaa omia muista sovelluskohteista poikkeavia vaatimuksia, kun sitä tuodaan vanhaan kaupunkiympäristöön, jossa käytössä on kaukolämpö. En nyt pohdi tätä syvemmälti, mutta nykyistä paremmin pitäisi ymmärtää, mitä kaikkea tapahtuu järjestelmätasolla, kun kaukolämmön piirissä olevan kerrostalokannan energiataloutta kehitetään.
Helsingin energiaratkaisuista käyty julkinen keskustelu sekä muutenkin tietooni tulleet selvitykset viittaavat siihen, että asioita ei ole pohdittu riittävän avoimesti, monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Erilaiset konsulttiselvitykset vastaavat niille esitettyihin kysymyksiin, mutta ne eivät ole riittävän laaja-alaisia. Yksi mahdollinen tie eteenpäin olisi eri alojen huippuasiantuntijat yhteen kokoavan ryhmän perustaminen ja heidän panoksiinsa perustuvan ideoinnin synnyttäminen. Tämän tyyppisistä aivoriihistä on kokemusta monilta aloilta vaihtelevin tuloksin. Suomessa on tämän kaltaisen työn vetämisen ammattilaisiakin. Jotta tuloksellisuuden mahdollisuuksia voitaisiin lisätä, olisi tähän ehkä paneuduttava jonkin verran suuremmilla henkilökohtaisilla panoksilla kuin useimmat vastaavat ryhmät ovat tehneet ja ryhmän käytettävissä pitäisi ehkä olla tavanomaista paremmat edellytykset teettää selvityksiä kiinnostavista osakysymyksistä.
Asia on niin olennainen, että Helsingin kannattaisi ehkä panostaa asiaan kunnolla. Asia koskee myös Espoota ja Vantaata sekä koko Suomea niin voimakkaasti, että myös naapurikaupunkien että valtion rahoituskanavien pitäisi olla valmiita sitä tukemaan.
Tämän päivän (26.10.2010) Helsingin sanomien mielipidesivulla on Jyväskylän yliopiston tutkijoiden David Agarin ja Leena Karjalaisen kirjoitus, jossa he kertovat torrefioidusta biomassasta, joka on noin 250 asteen lämpötilassa paahdettua biomassaa, joka on myös pelletöitävissä. Kyse on siis juuri sen tyyppisestä tuotteesta, minkä mainitsin blogissani. Kyse ei ole valmiista tuotteesta, vaan tutkijat kertovat sitä pilotoitavan Hollannissa ja pienin voimavaroin tehtävästä tutkimuksesta Jyväskylän yliopistossa.
En pysty ottamaan paremmin kantaa juuri tämän hankkeen mahdollisuuksiin, mutta peruspiirteet ovat sen tyyppisiä, jotka voisivat sopia Helsingissä merkittävässä laajuudessa käytettävälle polttoaineelle. Helsinki tai Helsingin Energia voisivat edistää tällaisia hankkeita etsimästä niiden joukosta Helsingin kannalta potentiaalisesti merkittävimpiä ja tukemalla niitä suoraan osallistumalla rahoitukseen sekä suuntaamalla omaa pilotointiaan hankkeisiin, joiden potentiaali on suuri, vaikka onnistumisvarmuus olisikin kaukana 100 prosentin tasosta.
Ruotsissa pitkään työskennellyt suomalaisinsinööri Eero Erma on myös saattanut tietooni samansukuisia ideoitaan ja kehitystyötään, josta voi lukea tästä lehtiartikkelista.
Mielenkiintoine ja ansiokas kirjoitus. Yksi asia särähtää korvaan: “eri alojen huippuasiantuntijat yhteen kokoavan ryhmän perustaminen” Jos työryhmässä on vain niitä, jotka ovat ehtineet huipulle, jää moni tuore idea huomioimatta, ollaan liiaksi sidoksissa eri eturyhmien kanssa ja uusien lähestymistapojen löytämisen todennäköisyys pienenee.
Ehkä ajattelin ilmaisulla eri alojen huippuasiantuntijat vähän eri henkilöitä. Ryhmän jäseniä kutsuttaessa pitäisi ehdottomasti korostaa sitä, että jokainen on osoittanut halukkuutta avoimeen keskusteluun. Edunvalvojat eivät ole oikeita valintoja, vaikka eri osapuolten edutkin on toki ymmärrettävä, jotta tulos voisi olla kestävä.
Torrefiointi, tai mikään muukaan käsittely ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että biomassaa kasvaa rajallinen määrä, sille on monia ottajia, eikä sen polttaminen suuressa mitassa ole varmaankaan kokonaisuuden kannalta tehokkain päästöjen vähennystapa. Ajatuskulkuni on yksinkertaista: Ydinvoimaa ei voi käyttää autoissa, mutta sitä voi käyttää Helsingissä, ja käyttää näin säästynyt puu FT-dieselinä autoissa. En tiedä, onko tämä paras ratkaisu, mutta kaiken puun polttaminen voimalaitoksissa ei voi sitä olla.
Olen tässä ja tuoreemmassa blogikirjoituksessani halunnut korostaa sitä, että puun määrä on niin rajallinen, että esimerkiksi laaja käyttö Helsingissä vaikuttaa merkittävästi käyttömahdollisuuksiin muualla tai toisessa muodossa. Torrefiointi auttaisi merkittävästi helpottamalla kuljetuksia alueilta, joilla tarjontaa voi paremmin riittää sekä myös varastoitavuutta. Täten voitaisiin ehkä saavuttaa Helsingin kannalta merkittävä laajuus joutumatta haitalliseen kilpailuun kokonaisuuden kannalta arvokkaampien käyttökohteiden kanssa.
Biodieselin tuotanto on kiinnostava mahdollisuus, mutta ei ole mitenkään ilmeistä, että se kuuluisi kokonaisuuden kannalta parempiin tapoihin käyttää torrefioinnille luontaisiin puuvaroihin. Edullisuus kokonaisuuden kannalta riippuu järjestelmätason kysymyksistä ja järjestelmätasolla tulevaisuudesta toimivasta kilpailusta. Kilpailu ydinvoiman kanssa on tästä yksi esimerkki, toisen muodostaa biodieselin kilpailu mm. nopeakasvuisesta puusta tai muista lämpimämmissä ilmasto-oloissa kasvatetuista kasveista tuotettujen biopolttonesteiden kanssa. Edelleen vaikuttaisi koko liikenteen energiajärjestelmän kehitys.
Esitykseni laaja-alaisen arvioinnin kehittämiseksi perustuu juuri tällaisten tiedon aukkojen olennaiseen asemaan. Näin suurten epävarmuuksien vallitessa on riski sellaisten suurten virheiden tekemiseen, joista osa pystyttäisiin välttämään tarkastelemalla asioita käyttäen kokonaisuuksia parhaiten tuntevien henkilöiden asiantuntemusta tehokkaasti.
Haasteeksi jää sellaisen asiantuntijaryhmän kokoaminen, jolla ei ole poliittisia tai ideologisia motiiveja, tai muulla tavalla oma lehmä ojassa. Ehkä koko energiakysymys pitäisi ottaa pois politiikasta, kuten esim. pankkijärjestelmä ja terveydenhuollon lääketieteelliset kysymykset. Parhaita asiantuntijoita tällaisiin kysymyksiin ei löydetä vapailla vaaleilla. Se on mahdotonta. Eikä aika riitä kaikkien vaihtoehtojen kokeilemiseen.
Ongelma on aivan varmasti todellinen. Asia korostui mielessäni tuoreessa uutisessa, jossa kerrottiin asuntoministeri Jan Vapaavuoren nimittämästä 40-henkisestä ryhmästä “Suomen parhaita rakennetun ympäristön asiantuntijoita”. Uutisessa kerrottiin, kuinka tämän ryhmän esittää, että Suomesta tehdään energiatehokkuuden mallimaan ja että tähän sisältyy mm. siirtyminen nollaenergiataloihin ja aurinkoenergian käyttöön sähköntuotannossa.
Blogejani lukeneet lienevät ymmärtäneet, että oma käsitykseni on, että mikään todellinen asiantuntijaryhmä ei voi päätyä edellä luettelemiini tavoitteisiin, joita pidän lähinnä poliittisen populismin ilmauksena. Jos “parhaat asiantuntijat” päätyvät tällaiseen, on kai pakko miettiä esitystäni uudelleen.
Minäkin ihmettelin tuon aurinkosähkön pomppaamista esiin taas tuossa yhteydessä. Tervetuloa aurinkosähkö, kunhan Grätzelin kennot ovat markkinoilla rakennuksiin sopivina, mutta ei kiitos nykyaurinkokennotekniikalla! Mutta aurinkolämpöä kannattaa hyödyntää täälläkin.
Eiköhän niitä asiantuntijoita voi vähän valikoida, jos ehdotus ryhmän perustamisesta nyt ottaisi tulta.
Olin juuri pari päivää Energiapäivässä ja -kongressissa. Yksi mukaan tarttunut mielenkiintoinen asia oli, että teollisuuden hukkalämpöä on valtavasti hyödyntämättä. Myös sellaisissa paikoissa, joissa sen voisi hyödyntää kaukolämmön tuotannossa. Mutta: hukkalämpöä ei määritellä uusiutuvaksi.
Esim. Porvoon kaupunki ei hyödynnä viiden kilometrin päässä olevaa Kilpilahden öljynjalostamon 1000 MW:n hukkalämpöä, koska se pyrkii tuottamaan kaiken energiansa uusiutuvilla. Selvittelyn alla on aurinkokaukolämpö. Mukava kokeilu, mutta kannattaisikohan siihen panostaa muualla kuin noin hyvässä hukkalämmönhyödyntämispaikassa? Olisikohan uusiutuvien määritelmän muuttamisen paikka, niin että hukkalämpökin hyväksyttäisiin? Toki jos tarvitaan lämpöpumppua lämpötilan nostoon, siihen kuluva sähkö pitäisi luokitella tuotantotapansa mukaan.
Mainintasi siitä, että hukkalämpöä ei määritellä uusiutuvaksi kuvastaa useimpien yksityiskohtaisten sitovien tavoitteiden ongelmia. Vaikutelmaksi tulee jatkuvasti, että ne estävät järkevien ratkaisujen valintaa siinä kuin toisaalta edistävät valittua tavoitetta.
EU:n tasollakin pitäisi päästä siihen, että tavoitteet rajataan niihin, jotka ovat todellisia perimmäisiä tavoitteita eikä harhauduta tekemään yhdeltä kannalta hyödyllisistä, mutta toiselta ongelmallisista keinoista lisätavoitteita.
Oikeita tavoitteita ovat esimerkiksi öljyriippuvuudesta irtaantuminen sekä ympäristöhaittojen ml. ilmastonmuutoksen torjuminen, mutta yksikään uusiutuvan energian ratkaisu ei ole tavoite, jokainen niistä on vain keino, joka saattaa auttaa todellisten tavoitteiden saavuttamisessa, mutta ei sitä kaikissa tapauksissa tee.
Ehkä alkuperäisen määritelmän olisi pitänyt kattaa sekä uusiutuvat että kierrätysenergia. On kuitenkin tavoiteltavaa, että päästöongelma ratkaistaan sellaisilla energianlähteillä, joiden käyttöä voidaan jatkaa pitkälle tulevaisuuteen. Mutta olen samaa mieltä, että on energiatoimijoiden tehtävä hakea tehokkaimmat keinot.
Kyselin juuri Helenissä mahdollisuutta käyttää Kilpilahden hukkalämpöä Helsingin lämmittämiseen. Saan vastauksia jossakin tulevassa johtokunnan kokouksessa. Kyseltyäni asiasta aloin pohtia, kuinka nopeasti öljyvarojen ehtyminen alkaa leikata öljynjalostamon lämmöntuottoa. Hyvää tai edes vähiten huonoa ratkaisua Helsinginkään lämmittämiseen ei tosiaan ole helppo löytää.