Pekka Pirilän energiasivut

Tässä vaiheessa on mahdotonta tietää, mitä kaikkea tuhoutuneilla voimalaitoksilla on tapahtunut, miksi tilanne on päässyt näin pahaksi ja mitä vielä tulee tapahtumaan. Joitain varmoja oppeja on kuitenkin saatu.

Ilmeisin oppi on, että varautuminen ei ole ulottunut kaikkeen, mitä voi tapahtua. Japanin historian pahin maanjäristys ja rantaan valtaisana iskenyt tsunami ovat menneet kaiken sen yli, mihin on varauduttu. Se on tiedetty, että maanjäristysalueet ovat erityisen ongelmallisia ydinvoimalle. Siltä osin on osattu varautua oikeisiin asioihin, mutta ei riittävästi. Kaikkialla on käytävä jälleen kerran läpi riskiarviot keskittyen erityisesti niiden peittävyyteen poikkeuksellisen rajujen ulkoisten tapahtumien suhteen. Suomessa ei ongelma ole samanlainen kuin maanjäristysherkillä alueilla tai sellaisten merten rannikoilla, joilla tsunamit ovat mahdollisia, mutta jotain merkittävää voi täälläkin olla jäänyt huomaamatta tai liian vähälle huomiolle.

Toinen oppi koskee toimintaa perusvahingon tapahduttua. On mietittävä, kuinka voidaan varmistaa todella kattavasti se, että hätätoimia pystytään toteuttamaan tehokkaasti, vaikka lähtötilanne poikkeaisi kaikesta, johon on osattu varautua. Hätäjärjestelmien hajauttaminen niin, että yhdessä paikassa tapahtuvat vahingot jättävät aina riittävästi toimivia järjestelmiä kuntoon, on jo nyt ydinvoimalaitosten suunnittelun perusperiaatteita. Uskon kuitenkin, että tällä linjalla löytyy Suomessakin vielä parannettavaa.

Kolmas oppi koskee vastuuseen joutuvien henkilöiden kykyä toimia rationaalisesti ja tehokkaasti. Tässä joudutaan ristiriitaan päätöksenteon nopeusvaatimuksen ja päätösten oikeellisuuden varmistamisen kesken. Suomalaiset ovat esittäneet epäilyjä, että Japanissa on oltu liiaksi sidoksissa päätösvaltasuhteisiin ja jopa byrokraattisiin menettelytapoihin. Näin voi olla, mutta varmistuksien liiallinen ohittaminen ei myöskään ole hyvä ratkaisu. Nämä ovat kysymyksiä, joissa riittävä ennakkovalmistautuminen, toistuvat hätätilannetta simuloivat harjoitukset ja mahdottomankin pitäminen jatkuvasti mahdollisena ovat todella arvokkaita. Onkohan Suomessa riittänyt vastuuhenkilöiden muilta kiireiltä riittävästi aikaa tällaiseen.

Ydinvoiman keskeinen riski on siinä, että reaktoripolttoaine on pitkään laitoksen pysäyttämisen jälkeen hyvin radioaktiivinen. Tämä on ongelma kahdesta syystä. Ensinnäkin osa aktiivisuudesta on aineissa, jotka voivat levitä ympäristöön, ellei niitä saada pidettyä itse polttoaine-elementeissä tai ainakin suojarakennuksen sisällä. Toinen ongelma on käytetyn polttoaineen lämmöntuotannon suuruus ja pitkä kesto. Vielä muutama päivä reaktorin sulkemisen jälkeen on teho megawatin tai muutaman luokkaa. Sen jälkeen teho laskee aina puoleen, kun aikaa reaktorin sulkemisesta tulee kymmenkertaisesti lisää. Siis kuukauden kuluttua puolet siitä, mikä teho oli kolmen päivän jälkeen ja vuoden kuluttua lähes puolet siitä, mikä se oli kuukauden kuluttua. Silloinkin ollaan vielä lähellä megawattia tai ainakin sadoissa kilowateissa. Vielä vuoden jälkeenkin riittää teho höyrystämään vettä suunnilleen kuutiometrin tunnissa, jos tämä on ainoa tapa jäähdytyksen hoitamiseksi.

Kaikki muut ydinvoimaan liittyvät riskit (en ota tässä kantaa ydinasekytkentään) ovat hyvin pieniä verrattuna näihin reaktorionnettomuuksiin. Uraanin tuotantoon liittyy vastaavia ympäristöhaittoja kuin muuhunkin kaivostoimintaan. Ydinjäte voidaan hoitaa ja on Suomessa suunniteltu hoidettavaksi tavalla, jossa pahimmatkin mahdolliset seuraamukset jäävät suhteellisen lieviksi, tosin nämä lievät haitat voivat kestää hyvin pitkään ja saada siitä syystä laskennallisesti suuremman painon. Näissä muissa vaiheissa ei ole vastaavia katastrofin aineksia, ellei toimita todella ilmiselvän vastuuttomasti. Ydinvoiman hyväksyttävyyden ja aseman pitäisi siten määräytyä reaktorionnettomuuksien riskiä koskevien arvioiden vertailusta ydinvoiman tuottaman energian arvoon. Vertailussa on luonnollisesti otettava huomioon muiden sähköntuotantomahdollisuuksien riittävyys ja haittapuolet. Käsitykseni on, että kaikesta kokemastamme huolimatta ydinvoima on tällaisessa vertailussa hyvä sähköntuotantomuoto. Toivottavasti sen riskit saadaan edelleen paljon pienemmiksi tai sen tilalle saadaan joskus haitattomampia vaihtoehtoja riittävästi. Pidän kuitenkin katteettomana toiveajatteluna sitä, että muut vaihtoehdot pystyisivät nyt tarjoamaan ihmiskunnan kannalta parempaa ratkaisua, jossa ydinvoimaa ei olisi lainkaan tai sitä olisi vain vähän. Valitettavasti hiili on kaikkein todellisin vaihtoehto ja ydinvoiman vähentäminen johtaa hiilen käytön lisääntymiseen, vaikka uusiutuvien osuutta pyrittäisiin kasvattamaan ja energiaa säästämään.

Tämän päivän Hesarissa on useita uusiutuvaan energiaan liittyviä uutisia ja mielipidekirjoituksia. Heti pääkirjoitussivulla on vieraskynäartikkeli E10-bensiinin ilmastohyödyt ovat kyseenalaiset, jossa VTT:n erikoistutkija Sampo Soimakallio ja tutkimusprofessori Ilkka Savolainen käyvät läpi erityisesti bioetanolin tuotannon epäsuoria vaikutuksia. Näiden epäsuorien vaikutusten perussyynä on se, että käytännössä kaikki bioetanoli tuotetaan nykyisin viljelymailta, joita voitaisiin käyttää myös ravinnon tuottamiseen. Kun ravintoa ei tarvita yhtään vähempää, on seurauksena viljelyssä olevan maapinta-alan kasvu ja luonnonvaraiseen kasvillisuuteen sekä joiltain osin myös maaperään sitoutuneen hiilen vapautuminen. Viljely vaatii myös lannoittamista ja työkoneiden käyttöä, bioetanolin valmistus viljasta tai sokeriruo’osta kuluttaa runsaasti energiaa ja toimintaan liittyvä kuljetustarvekin on suurempi kuin raakaöljyyn perustuvassa tuotannossa. Kaiken kaikkiaan ovat monet tutkimukset vahvistaneet, että ilmasto- ja ympäristöhyödyt ovat vähintäänkin kyseenalaiset, elleivät suorastaan negatiiviset.

Suomessa on linjattu, että vuoteen 2020 mennessä pitäisi saavuttaa kaksinkertainen biopolttoaineosuus eli 20% polttoaineesta. Perusteluna on ajatus, että tällainen tavoite kiihdyttäisi puuraaka-aineeseen perustuvan ja energiataseeltaan paljon paremman biopolttoaineen tuotantoa. Tässä on kyse kuitenkin toiveajattelusta, sillä mitään todisteita ei ole näiden pyrkimysten onnistumisesta eikä myöskään siitä, ettei tarkempi analyysi osoittaisi nettovaikutuksia ilmastolle ja ympäristölle jälleen paljon kauniita tavoitteita heikommiksi.

Soimakallio ja Savolainen päättävät artikkelinsa toteamukseen:

Kun asioita tarkastellaan kriittisesti, biopolttoaineiden käytön voimakas lisääminen lyhyellä aikavälillä on hyvin arveluttavaa. Tilalle tarvittaisiin kokonaisvaltainen kartoitus ja periaatteet Suomen, EU:n ja koko maailman biomassavarojen ja maa-alan käytöstä ruoan, rehun, kuidun, energian ja ekosysteemipalvelujen tuottamiseksi. Lisäksi kaivataan pitkäjänteistä vähäpäästöisen tekniikan kehittämistä ja markkinoille kannustimia resurssien tehokkaaseen käyttöön.

Tästä en voisi olla enemmän samaa mieltä. Hätäily ja törmäily on jo aivan liian moneen kertaan johtanut kyseenalaisiin tuloksiin. Vaikka arvioitaisiin, että tuloksia on saatava nopeasti, ei tämä saa johtaa paniikkitoimintoihin, jotka kääntyvät esteeksi tulosten saavuttamiselle ja synnyttävät samalla suuria haittoja. Kärjistäen voi toimintatapaa verrata ihmisjoukon joutumiseen paniikkiin suljetussa tilassa ja yritykseen tunkea ulos ainoasta käytettävissä olevasta aukosta. Paniikissa jää läpipääsevien määrä pieneksi ja monia tallautuu toisten jalkoihin. Aivan samoin johtaa suunnitelmallisuuden puute energiataloudessa virheinvestointeihin. Niihin sitoutuu resursseja, joita tarvittaisiin suunnitelmalliseen tutkimukseen ja työhön. Tulokset pienenevät ja haitat kasvavat.

====

Mielipidepalstalla kirjoitetaan tuulivoimarakentamisesta kertoen, kuinka Vöyrissä on kaavoitettu 3 MW tuulivoimala kirjoittajien mielestä aivan väärään paikkaan ja kuinka uudet kaavoitusta koskevat säädökset saattavat lisätä tällaisia ongelmia. En tunne yksittäistapausta enkä ota siihen kantaa. Tapaus kuvaa kuitenkin sitä, kuinka pienten ja yksittäin suhteellisen haitattomien voimalaitosten suuri lukumäärä johtaa väistämättä myös lukuisiin ongelmiin. Tuulivoimalana ja lähellä asutusta olevana rakenteena 3 MW voimalaitos on suuri, mutta koko valtakunnan sähköntuotannon kannalta niin pieni, että niitä pitäisi rakentaa tuhansia. Kun voimalaitoksen ympäristöhaittoja verrataan tuotetun energian määrään, eivät pienet laitokset ole likimainkaan niin edullisia, kuin ensivaikutelma usein on. Yksi suuri voimalaitos muuttaa täysin oman voimalaitosalueensa käytön, mutta voi sittenkin olla myös ympäristön kannalta edullisempi kuin saman energiamäärän tuottavien pienvoimaloiden joukko.

====

Talousosastossa kerrotaan, kuinka EU:n komissio on todennut varsinkin energiatehokkuuden tehostamisen jääneen jälkeen aiemmin asetetuista tavoitteista. Tätä ei voi pitää yllättävänä, koska vastaavat tavoitteenasettelut ovat aiemminkin johtaneet pettymyksiin. Hyvin laajalti vallitsee yksimielisyys siitä, että energiankäytön tehostaminen on hyvä asia. Lukemattomia kertoja on todisteltu, että mahdollisuuksia on runsaasti sellaisillekin toimille, jotka ovat taloudellisesti kannattavia ja siis perusteltuja myös puhtaasti taloudellisista syistä. Silti tulokset ovat suhteellisen laihoja. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin todelliset edut eivät yksittäistapauksissa ole yhtä selviä, kuin yleiskartoitukset kertovat. Toiseksi useimmat säästötoimet ovat toteuttajalleen suhteellisen vähämerkityksellisiä. Siten hänellä ei ole riittävää motivaatiota päätöksen tekemiselle. Kolmanneksi on vaikea löytää sellaisia ohjauskeinoja, jotka vaikuttaisivat tehokkaasti juuri niihin päätöksentekijöihin, joihin pitäisi vaikuttaa synnyttämättä hyödyttömiä ja joskus jopa haitallisia paineita muille.

Rakentamismääräysten kiristäminen on Suomessakin nyt esimerkki ratkaisusta, jonka seuraamuksia on vaikea arvioida. Vaatimuksia ollaan asettamassa tasolle, jota on suhteellisen vaikea saavuttaa ja jonka saavuttaminen vaatii sellaisia rakenteellisia ratkaisuja joista on niukasti kokemusta ja joiden hyvän toteuttamisen vaatimaa ammattitaitoa ei ole. Aiemmat kokemukset nopeiden muutosten tuomisesta rakentamiseen ovat niin negatiiviset, että tässä, jos missä näyttäisi maltin säilyttäminen aivan olennaiselta.

Täyden järjettömyyden asteelle menee pyrkimys nollaenergiarakentamiseen liittämällä rakennuksiin aurinkoenergian ylituotantoa kesällä, jolloin tuolle energialle on kovin vähän tarvetta. Tällaiset ratkaisut näyttäisivät vielä hyvin pitkään, todennäköisesti useita vuosikymmeniä, olevan todella tehoton tapa parantaa energiatalouden ympäristöystävällisyyttä. Kustannukset ovat nyt ainakin 10-kertaiset verrattuna kesäajan tuotannon arvoon. Samoilla resursseilla voitaisiin toteuttaa paljon enemmän ympäristöhyötyjä muissa kohteissa. Onko järjen käyttö todella kiellettyä ympäristöpolitiikassa? Ei kai EU:kaan sitä vaadi?