Pekka Pirilän energiasivut

Saksassa on syntynyt rajua keskustelua raportista, jonka täysi versio on luvassa vasta syksyllä, mutta noin 25-sivuinen yhteenveto on saatavilla sekä saksan- että englanninkielisenä. Raportin on laatinut Saksan liittohallituksen asettama neuvosto Wissenschaftlicher Beirat der Bundesregierung, Globale Umweltänderung (WBGU), jonka jäsenet ovat kaikki aloillaan tunnettuja professoreja, seitsemän Saksasta ja yksi sekä Itävallasta että Sveitsistä.

Raportin perussanoma on, että tarvitsemme suurta ja vallankumouksellista muutosta, jotta ilmastonmuutoksen synnyttämä vakava uhka saataisiin torjutuksi. Yhteenvetoraportti koostuu rakenteellisesti kahdesta osasta. Alussa kuvataan tilannetta yleisemmin ja sitten käydään läpi kymmenen asiaan liittyvää osakokonaisuutta. Raportissa pyritään luomaan uskoa siihen, että ihmiskunta on kypsymässä valmiuteen toteuttaa tällainen vallankumouksellinen muutos, mutta tämän vakuuttelun lukeminen tuottaa minussa hyvin kielteisen reaktion.

Mieleen tulee kerta toisensa jälkeen Neuvostoliitto. Vallankumous esitetään pitkälti kuten sosialistista vallankumousta esitettiin: edistyksellinen etujoukko tietää suunnan ja vetää mukanaan kansan. Kun on ilmeistä, että kaikki eivät lähde mukisematta mukaan, pannaan eri puolille solmukohtiin politrukkeja valvomaan operatiivista päätöksentekoa. Järjestelmä muuttuu maailmanlaajuiseksi keskusjohtoisuudeksi, joka turvautuu “demokraattisen sentralismin” menettelytapoihin, jossa valaistuneet huolehtivat siitä, että heidät tullaan valitsemaan aina uudelleen valtaan.

Vastaavia ajatuksia on raportista syntynyt selvästi myös saksalaisille lukijoille. Keskustelua on käyty mm. Die Weltin ja Klimazwiebelin sivustoilla, jolta poimin otsikkooni sanan “ekodiktatuuri”.

Tämä ei ole oikea tie eteenpäin. Raportin voi lukea kuvauksena siitä, kuinka vaikea ongelma on, mutta ei siitä, kuinka se voitaisiin ratkaista. Valitettavasti tämä väärä tapa ratkaista ongelmaa on saavuttanut asemia muuallakin eurooppalaisessa päätöksenteossa ja näin myös Suomessa. Käytännössä tämä toteutuu säätämällä sellaisia direktiivejä ja lakeja, joiden seuraamuksista ei ole tietoa, ja jotka voivat pahimmillaan johtaa pahoihin ristiriitoihin muiden keskeisten arvojen kanssa.

En usko, että ekodiktatuuria pystytään toteuttamaan, mutta mielestäni monet lähempänä detaljitasoa tehdyt päätökset perustuvat implisiittisesti sellaisen malliin. Siksi nuo päätökset eivät tule johtamaan tavoitteisiinsa, mutta voivat synnyttää merkittävää vahinkoa niin kauan, kun niitä väkisin tavoitellaan. Oman näkemykseni mukaan kaikki lainsäädäntö joka asettaa sitovia tavoitteita tasolle, jonka saavutettavuudesta kokonaisuuden kannalta myönteisesti ei ole mitään takeita, sisältää askeleita tähän suuntaan. Tavoitteet ovat tarpeen, mutta laillisesti sitovat tavoitteet voivat olla suureksi vahingoksi, ellei niistä pystytä tarvittaessa ajoissa luopumaan (jolloin ne eivät alunperinkään olleet oikeasti sitovia).

Liian yksityiskohtaiset tavoitteet sisältävät lisäksi sellaista keskusjohtoisuutta, jonka virheet alkavat usein paljastua jo ennen, kuin säädökset ovat edes ehtineet astua kunnolla voimaan. Tästä on jo nyt selviä esimerkkejä EU:n energiapolitiikassa.