Pekka Pirilän energiasivut

Ilmastonmuutoksen sekä energiavarojen ehtymisen haittojen torjuminen on valtava haaste, johon ei ole helppoja ratkaisuja. Väärät toimintatavat voivat osoittautua hyvin vahingollisiksi. Tämä ei koske vain toimimattomuutta, vaan aivan yhtä voimakkaasti väärin suunnattuja yrityksiä torjua vahinkoja. Jotta voitaisiin toimia viisaasti, on pystyttävä ottamaan huomioon ainakin kaikki seuraavat osatekijät:

1. Kasvihuonekaasujen vaikutus ilmastoon
2. Ilmastonmuutoksen vaikutukset elinympäristöömme
3. Öljyn ja myös maakaasun kokonaisvarat ja kyky ottaa niitä käyttöön
4. Tutkimuksen kyky tuottaa uusia energiaratkaisuja tuotantoon ja kulutukseen
5. Uusiutuvien luonnonvarojen käytettävyys energiantuotantoon ottaen huomioon ekologiset rajat ja muu käyttö (mm. elintarvikkeiden tuotanto)
6. Nopeus, jolla teknillisiä muutoksia ja luonnonvarojen käyttöä voidaan muuttaa sekä kustannukset, jotka syntyvät yrityksestä kiihdyttää tätä muutosta luontaista nopeammaksi
7. Ihmiskunnan kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin
8. Tasa-arvon vaatimukset niin alueellisesti kuin sukupolvien kesken
9. Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat prosessit kaikilla tasoilla yksilöistä yrityksiin, kansakuntiin ja yleismaailmallisiin toimintoihin

Mikään näistä tekijöistä ei ole sivuutettavissa, kun etsimme hyviä ratkaisuja, mutta on äärimmäisen vaikea ottaa niitä kaikkia samanaikaisesti huomioon. Siksi onkin tyypillistä että keskustelun osapuolet valitsevat argumenttinsa itselleen läheisistä tekijöistä ja unohtavat muut. Kun ilmastonmuutoksen torjuntaa ajavat voimakkaimmin ympäristöhenkiset toimijat, painottuvat helposti heille läheiset kysymykset: muutoksen tarve ja tiukat tavoitteet. Toinen yhtä olennainen kokonaisuus eli se, kuinka tavoitteet todella saavutetaan ja mitä haittoja saavuttamiseen tähtäävistä prosesseista syntyy, jää taka-alalle. Tiukkojen tavoitteiden puolustajille sopii korostaa haittoja pessimististen arvioiden pohjalta varovaisuusperiaatteen mukaisesti ja samalla uskotella, että torjuntatoimet ovat helppoja, kun niistä sovitaan – siis vastoin varovaisuusperiaatetta. Liike-elämä sekä monet tekniikan tai talouden asiantuntijat näkevät ongelmat aivan toisin.

Eri näkökantojen edustajat lienevät laajalti yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen rajoittaminen parin asteen lämpenemiseen tai edes lähelle sitä, edellyttää suuria muutoksia yhteiskunnan toimintatapoihin. Se kehityskulku, joka on johtanut nykyisen kaltaiseen aineelliseen kulutukseen, autoihin, matkailuun, suuriin asuntoihin jne., ei näyttäisi vievän oikeaan suuntaan. Kehitys on ollut kuluttajien valinta markkinataloudessa. Ihmiset ovat sitä halunneet, eivät toki ilman markkinointitoimien vaikutusta, mutta joka tapauksessa ovat valintansa tehneet. Markkinataloudelle on luonteenomaista, että parhaiten pärjää se, joka pystyy myymään eniten, ellei pysty myymään, ei yleensä pysty toimimaan pitkään.

Kuinka ihmiset, jotka ovat valinneet tämän talousjärjestelmän ja jotka ovat todenneet suunnittelutalouden epäonnistuneeksi, voisivat muuttaa toimintamalliaan riittävästi?

Voiko se tapahtua harrastamalla propagandaa ympäristöarvojen puolesta? Eteneekö muutos kestävästi tai pitkälle aatteellisuuden ja idealismin pohjalta? Tuskin.

Ellei idealismi riitä, tarvitaan konkreettisempaa ohjausta. Se voi tapahtua määräyksillä tai markkinoiden kautta. Määräämisen runsas lisääminen merkitsee paluuta suunnittelutalouden suuntaan. Se merkitsee väärien määräysten ja sääntöjen lisääntymistä ja epäviihtyvyyden kasvua. Se ei ole oikea tie, mutta siihen suuntaan ollaan nyt ottamassa pieniä askelia EU:ssa, kun säädetään monia erillisiä säädöksiä tai sitovia määrällisiä tavoitteita. Määrät ovat joskus luonnostaan sitovia. Öljyä ei ole enempää, kuin sitä on. Luonto asettaa sitovan rajan. Sama koskee muitakin ehtyviä sekä rajallisia uusiutuvia luonnonvaroja. Niiden osalta meidän on pakko sopeutua kiinteisiin rajoihin, mutta miksi lisätä sitovia rajoja osatavoitteisiin, jotka eivät sellaisinaan määräydy ulkoisista ehdoista. Se on keskusjohtoisuutta ja valitettavasti siinä tehdään koko ajan valintoja, joissa virheiden riski on suuri. Esimerkiksi uusiutuvien energiavarojen käytössä ei sinänsä ole mitään hyvää. Ne ovat keino tuottaa energiaa ilman muiden keinojen haittoja, mutta niillä ei ole positiivista itseisarvoa. Siksi pitäisi vaikuttaa haitallisiin toimintatapoihin ja antaa markkinoiden löytää ratkaisu todellisten tavoitteiden saavuttamiselle. Uusien ratkaisujen kehittäminen vanhojen tilalle vaatii kyllä tukitoimia, mutta EU:n valitsema säätelymalli ei ole tältäkään kannalta ideaalinen.

Nykyisessä markkinataloudessa tuotteen tai palvelun hinta on vallitseva ja keskeinen ohjauskeino. Muiden epäselvempien ja eri ihmisiin eri tavoin vaikuttavien ohjauskeinojen tuominen hinnan rinnalle on kyseenalaista. Hinnan merkitys on toki kovin erilainen eri varakkuustason ihmisille. Siksi on turvattava välttämättömyystarvikkeiden saatavuus myös köyhille. Tämä on suuri ongelma kaikessa taloudellisessa ohjauksessa, koska tämä voi johtaa tuon ohjauksen kiertoon. Rikkaat voivat ostaa köyhiltä sen, mitä köyhille tarjotaan halvemmalla. Tuotantoa voi siirtyä ns. hiilidioksidivuotona köyhän maan nimiin tuottamatta sinne kuitenkaan merkittävää hyvinvointia. Näistä olennaisista ongelmista huolimatta on pyrittävä kehittämään yhtenäistä taloudellista ohjausta, koska sen kautta signaali menee sittenkin vähiten vääristyneenä perille.

Ihmisten taloudellinen käyttäytyminen ei ole täysin rationaalista. Aivan peruslinjat ovat varmasti rationaalisia, mutta detaljeissa rationaalisuudesta poiketaan hyvinkin voimakkaasti. Siksi pelkkä tavoitteeseen suoraan liitetty hintaohjaus ei tunnu riittävän, vaan sitä täydennetään erilaisilla päällekkäisillä toimilla. Esimerkiksi autot synnyttävät hiilidioksidia vain käytössä ja olisi loogista panna kaikki päästöjen vähentämiseen tähtäävä vero polttoaineeseen, mutta yleisesti uskotaan myyntihintaan sisältyvän veron porrastamisella olevan suuremman tehon. Näin saattaa olla, vaikka se ei olekaan rationaalista. Kun luottamuksesta ihmisten rationaalisuuteen luovutaan, otetaan samalla kuitenkin riski, että tehdään liian harhaista ohjausta. Tätäkin on muistettava varoa eikä aina uusia toimia pidä keksiä vain, jotta saavutettaisiin tunne, että olemme taas tehneet jotakin hyvää. Tärkeämpää on sittenkin saada tuloksia kuin luoda kuvitelmaa, että on tehty hyvää.

Sternin raportista tunnetaan parhaiten tulos, jonka mukaan hillitsemättömän ilmastonmuutoksen taloudelliset haitat ovat moninkertaiset torjuntatoimien kustannuksiin verrattuna. Raportti on herättänyt vilkkaan tieteellisen keskustelun, koska se liittyy yhteen taloustieteen ongelma-alueeseen ja koska tehdyt laskelmat ovat kriittisellä tavalla riippuvaiset siitä, kuinka näihin tieteen ongelmiin suhtaudutaan. Oma käsitykseni on, että riita on tyhjä. Mikään esitetyistä laskelmista ei ole sellaisenaan relevantti, vaan ongelmaa on lähestyttävä toisella tavalla. Tämä toinen lähestymistapa ei johtane yksikäsitteisesti kevyempiin tai tiukempiin johtopäätöksiin ilmastonmuutoksen seuraamusten vakavuudesta tai sen torjunnan helppoudesta. Se tuo kuitenkin paremmin esille, missä ratkaisevat kysymykset ovat ja siten mahdollisuuden keskustella oikeista eikä vääristä ongelmista.

Aloitetaan Sternin raporttia koskevasta kiistasta. Stern ja häntä voimakkaimmin kritisoinut Yalen yliopiston professori William D. Nordhaus ovat molemmat perustaneet laskelmansa menettelylle, jossa haitat lasketaan summana kaikkien tulevien vuosien haitoista painottaen myöhempiä vuosia ainakin hieman vähemmän kuin aikaisempia. Stern puolustaa kantaa, jonka mukaan tällaisia haittoja tarkasteltaessa on painotuksen pysyttävä miltei samana hyvin kauas tulevaisuuteen. Siten hänen painokertoimensa laskevat karkeasti kuvaten summan 1000 vuodelta tulevaisuuteen ja hänen havaitsemansa haitat syntyvätkin valtaosin vasta satojen vuosien kuluttua. Nordhaus puolestaan katsoo, että tällainen tulkinta johtaa ristiriitaan vallitsevan korkotason ja tuotto-odotusten kanssa. Kumpikin kiistan osapuoli pystyy löytämään toisen argumenteista ristiriidan, kun kumpikin viittaa Ramsayn esittämään tulokseen, jonka mukaan lopullinen tuottovaatimus on yhdistelmä eri ajankohtien merkityksen painottamisesta ja talouden kasvun vaikutuksesta.

Ramsayn kaava on olennainen Sternin tuloksille, koska mallin antamat laskentatulokset riippuvat kokonaistuottovaatimuksesta, eivät suoraan eri sukupolvien kärsimien menetysten suhteellisesta painottamisesta ja koska Stern perustaa oman tuottovaatimuksensa Ramsayn kaavaan. Nordhaus taas toimii kääntäen. Hän uskoo ihmisten käyttäytymisen kertovan oikean kokonaistuottovaatimuksen ja päättelee siitä muut parametrit saaden puolestaan niille kyseenalaisia arvoja.

Myös erisuuruisten varallisuuksien arvostamiseen liittyvän ns. hyötyfunktion muoto tulee mukaan Ramsayn kaavaan, ja Nordhausin lähestymistavan ongelmat liittyvät juuri tähän hyötyfunktioon. Itse uskon, että ongelma on Ramsayn kaavassa. Se perustuu oletukseen, että ihmisten preferenssejä voidaan kuvata hyötyfunktioilla, mutta ainakaan yksilöiden käyttäytymistä ei tällä tavoin voida selittää, vaan tästä oletuksesta voidaan johtaa lukuisia muitakin tuloksia, jotka ovat pahoin ristiriidassa niin empiiristen havaintojen kuin monesti myös terveen järjen kanssa. Jos olen oikeassa ja Ramsayn kaava ei päde, jää jäljelle kysymys siitä, pitäisikö hyväksyä Sternin arvio, vaikka hänen perustelussaan on aukko, vai Nordhausin arvio, vaikka hänen käsityksensä, että oikea tuottovaatimus löytyy ihmisten käyttäytymisestä, on kyseenalainen ainakin, kun se liitetään Ramsayn kaavan tilanteeseen.

Olen käsitellyt Nordhausin kritiikkiä Sternin raporttia kohtaan näinkin paljon, vaikka aloitin toteamalla, että molemmille yhteiset lähtökohdat ovat kyseenalaiset ja niistä pitäisi luopua. Tämä luopuminen ei itse asiassa ole lainkaan radikaali ratkaisu ajatellen muuta ilmastonmuutosta koskevaa tutkimusta. Luopuminen tarkoittaa vain, että todetaan tuollaisten tästä ikuisuuteen ulottuvien taloudellisten mallien olevan ratkaisevassa määrin virheellisiä, ja että taloustieteilijöiden on etsittävä tilanteeseen paremmin sopivia lähestymistapoja. Stern on viitannut tähän samaan havaintoon vastatessaan Nordhausin kritiikkiin. Vastauksessaan hän on perustellut, miksi Nordhausin tulokset ovat vääriä ja miksi hänen tuloksensa poikkeavat Nordhausin tuloksista oikeaan suuntaan. Hänen puolustelunsa ei kuitenkaan riitä tekemään hänen omista laskelmistaan perusteltuja, vaan ainoa looginen johtopäätös on, että kummankaan kvantitatiiviset tulokset eivät päde.

Samaa kantaa edustaa vieläkin selvemmin Göteborgin yliopiston professori Thomas Sterner kirjoittamassaan keskustelupaperissa An Even Sterner Review. Näiden Sternin ja Sternerin argumenttien perusteena on se, että ongelmien tuleva ongelmien kärjistyminen tulee nostamaan haittoja laskelmissa esitetyistä ja että epävarmuuden suuruus vie tuloksia samaan suuntaan. Nämä väitteet ovat sinänsä oikeita. Ne tuovat esille sen, että tulevaisuutta ei voi kuvata äärettömyyteen ulottuvilla eksponenttifunktioilla, vaan olosuhteet muuttuvat voimakkaasti jo kymmenissä vuosissa päätyen aivan uusiksi viimeistään ensi vuosisadalla. He korostavat tämän havainnon haittoja lisäävää vaikutusta, mutta he jättävät puolestaan huomiotta sen, kuinka sopeutuminen eliminoi haittoja tai myöntävät kyllä sopeutumisen, mutta pitävät sitä vähempimerkityksisenä.

Stern ja Sterner ovat siis selvästi oikeilla jäljillä, mutta hekin kieltäytyvät tunnustamasta, että koko lähestymistapa on kykenemätön antamaan mielekkäitä kvantitatiivisia tuloksia. Kun heidän havaintonsa viedään loogiseen päätökseen, todetaan, että tämän tyyppiset taloudelliset mallit ovat kyllä kiinnostava tapa pohtia, mitä kaikkea voi tapahtua ja kuinka eri tekijät vuorovaikuttavat keskenään, mutta toisaalta kykenemättömiä tuottamaan riittävän yksikäsitteisiä numeroita käytettäväksi sillä tavoin päätöksenteon pohjana kuin Sternin raportin tuloksia on käytetty. Konkreettisimmin tämä tulee esille siinä, että Sternin laskemat haitat tulevat miltei kokonaan satojen vuosien päästä eli niin kaukaa tulevaisuudesta, että koko malli ei kerro siitä mitään. Se, että lähempänä olevaa tulevaisuutta on mahdollisesti samalla aliarvioitu, ei tee laskelmasta perusteltua.

Mallit ovat ratkaisevan tärkeitä välineitä ilmastonmuutosta koskevassa tutkimuksessa, mutta ne toimivat miltei aina parhaiten tutkijoiden oman ymmärryksen kehittämisessä sekä eri tutkimusryhmien välisen kanssakäymisen tukena. On aina suhtauduttava äärimmäisen varovaisesti siihen, että monimutkaisten, mutta silti väistämättä pahoin puutteellisten, mallien antamia tuloksia tuodaan suoraan perusteluiksi julkiseen keskusteluun tai poliittiseen päätöksentekoon. Sternin ja Nordhausin käyttämät mallit ovat hyviä esimerkkejä tästä ongelmasta, mutta sama koskee valtaosaa muustakin mallintamistyöstä. Useimmiten tutkijat toteuttavat runsaasti vaihtoehtoisia laskelmia ja herkkyysanalyyseja. Tämän kokonaisuuden perusteella he päätyvät pitämään joitain tuloksia todennäköisimmin oikeina tai oikeisiin johtopäätöksiin johtavina. Heidän on tuotava tämä avoimesti esille, vaikka se veisikin näennäistä vakuuttavuutta heidän argumentaatioltaan. (Väärinkäsitysten välttämiseksi: Pidän itse ilmaston lämpenemistä koskevia malleja jo kohtalaisen luotettavina. Ehkä se johtuu siitä, että olen taustaltani fyysikko ja energiatalouden tutkija, enkä ilmastontutkija, mutta näin joka tapauksessa ajattelen.)

Viitteet:
Stern Review on the Economics of Climate Change (2006), http://www.hm-treasury.gov.uk/sternreview_index.htm

William D. Nordhaus: A Review of the Stern Review on the Economics of Climate Change, Journal of Economic Literature Vol. XLV (September 2007), pp. 686–702

Nicolas Stern and Chris Taylor: Climate Change: Risk, Ethics,and the Stern Review, Science Vol 317, 13 July 2007, p. 203.

Thomas Sterner and U. Martin Persson: An Even Sterner Review – Introducing Relative Prices into the Discounting Debate, July 2007, RFF DP 07-37, http://www.hgu.gu.se/files/nationalekonomi/personal/thomas%20sterner/b88.pdf

Ihmiskunnan toiminta on saavuttanut mittasuhteet, joilla se vaikuttaa olennaisesti maapallon tilaan. Suurin huomio kiinnittyy nyt ilmastonmuutokseen, mutta uusiutumattomien resurssien ehtyminen ja uusiutuvien resurssien ylikäyttö saattavat osoittautua ilmastonmuutosta vakavammiksi ja nopeammin rajuihin muutoksiin johtaviksi tekijöiksi.

Hiilidioksidin suora kasvihuonevaikutus on fysiikkaa koskevan tiedon perusteella hyvin ymmärretty ja kiistaton. Muut tekijät ovat toistaiseksi vaikuttaneet ilmaston muutoksiin suunnilleen yhtä voimakkaasti kuin hiilidioksidi. Siksi on vielä voitu kiistellä ihmisen osuudesta lämpenemiseen. Kun hiilidioksidin määrä edelleen kasvaa, ei perusilmiö voine jäädä kenellekään epäselväksi. Edelleen on kuitenkin paljon epävarmuutta siinä, missä määrin erilaiset takaisinkytkennät eli lämpenemisestä ja hiilidioksidin lisääntymisestä muuta kautta syntyvät muutokset ilmakehässä, merissä ja biosfäärissä vaimentavat ja missä määrin vahvistavat hiilidioksidin suoraa vaikutusta. Siksi muodostavat ilmastotutkijoiden ennusteet lämpenemisen voimakkuudesta edelleen leveän haarukan.

Kun siirrytään tarkastelemaan ilmastonmuutoksesta syntyviä haittoja, lisääntyvät epävarmuuden lähteet. Meriveden pinnannousu on helpoimpia ennustettavia, mutta senkin osalta ylimmät ja alimmat arviot ovat hyvin kaukana toisistaan. Useimpia muita seuraamuksia voidaan arvioida vain monimutkaisten ja puutteellisesti ymmärrettyjen mallien kautta. Kun potentiaaliset haitat ovat erittäin suuret ja kun epävarmuus on myös suuri, on laajalti hyväksytty varovaisuusperiaate, jonka mukaan päätökset on perustettava pessimistisiin eli suuria haittoja esittäviin arvioihin. Tällöin ei myöskään luoteta ihmiskunnan kykyyn sopeutua tehokkaasti muutoksiin väistäen kielteisiä ja käyttäen hyväksi positiivisia muutoksia.

Kun ei haluta joutua sopeutumaan ilmastonmuutokseen, on sitä pyrittävä torjumaan vähentämällä erityisesti hiilidioksidin päästöjä, mikä tarkoittaa varsinkin fossiilisten polttoaineiden käytön rajoittamista. Öljyn osalta tämä on täysin sopusoinnussa öljyn ehtymisen synnyttämien ongelmien kanssa. Maakaasun muita fossiilisia polttoaineita vähäisemmät hiilidioksidipäästöt ovat johtaneet kaksinaiseen tilanteeseen: toisaalta maakaasulla haluttaisiin korvata öljyä ja kivihiiltä, mutta toisaalta maakaasunkin käyttöä pitäisi vähentää. Öljyä riittoisammat, mutta silti rajalliset maakaasuvarat tukevat jälkimmäistä suuntausta. Kivihiiltä riittäisi paljon pitempään, mahdollisesti useiksi sadoiksi vuosiksi, mutta sen käyttö öljyn korvaamiseen lisäisi hiilidioksidipäästöjä entisestään. Kehitteillä oleva hiilidioksidin talteenotto auttaisi, mutta kivihiilestä jalostettuja liikennepolttoaineita ei silti saataisi tuottamaan juurikaan nykyisiä polttoaineita vähemmän hiilidioksidia.

Uusiutuvat energianlähteet ja ydinvoima tarjoavat olennaisesti hiilidioksidineutraalia energiaa, mutta ne eivät ole valmiita tyydyttämään likimainkaan kaikkea sitä energiantarvetta, mikä on nyt hoidettu fossiilisilla polttoaineilla. Toisen ja hyvin mahdollisesti voimakkaammin vaikuttavan tien eteenpäin tarjoaa energiankulutuksen vähentäminen sekä teknisin keinoin että kulutustapojen muutosten avulla. Monia hyviä ratkaisuja tunnetaan, mutta tähänastisen kulutuksen kasvun kääntäminen laskuun on raju haaste. Kun kehittyvien maiden talouksien kulutus näyttäisi monilta osin edelleen kasvavan, olisi teollisuusmaiden supistusten oltava hyvin voimakkaita. Tällöin joudutaan jälleen syvälle tuntemattomalle alueelle.

Kaiken kaikkiaan merkitsisivät sellaiset hiilidioksidipäästöjen vähennykset, joita on esitetty mm. Sternin raportissa Isolle-Britannialle ja nyt valtioneuvoston selonteossa Suomelle, niin suuria muutoksia, että niiden toteutettavuutta on mahdotonta yksityiskohtaisesti kuvata. Arviot, että ne olisivat toteutettavissa perustuvat optimistisiin näkemyksiin niin tekniikan kehittymisestä kuin yleisestä valmiudesta suuriin toiminnallisiin muutoksiin. Tällaisen optimismin kautta on päädytty arvioimaan, että aiheutuvat kustannukset ovat suhteellisen pienet, esimerkiksi prosentin alenema kansantuotteeseen. Tässä on valittu täsmälleen päinvastainen ajattelumalli kuin ilmastonmuutosten haittojen arvioinnissa. Haitoissa oletettiin, että sopeutuminen ei onnistu ja kaikki menee heikosti, torjunnassa taas, että siihen sopeudutaan kitkattomasti ja tarvittavat teknilliset ratkaisut pystytään sekä kehittämään että ottamaan nopeasti käyttöön. Voisi ajatella, että näin pitää varovaisuusperiaatteen mukaan ajatella, mutta myös torjuntaan liittyy sellaisia riskejä, että varovaisuusperiaate vaatii välttämään liian nopeita toimia, ei suinkaan toimimaan ennen, kuin toimien seuraukset tunnetaan.

Varsinkin EU:n piirissä korostunut linja edetä asettamalla tiukkoja sitovia tavoitteita on hyvin ongelmallinen. Se olisi ongelmattomampi, jos torjuntatoimet voitaisiin toteuttaa joustavasti ja vähäisin kustannuksin. Silloin olisi tarvittavien toimien kustannustaso ennakoitavissa sangen hyvin eikä merkittäväkään poikkeama optimaalisesta tavoitetasosta muuttaisi dramaattisesti vähennysten yksikkökustannuksia. Nämä oletukset eivät kuitenkaan näyttäisi olevan voimassa. Päästövähennysten toteuttaminen ilman suuria tarpeettomia kustannuksia edellyttää, että teknilliset ratkaisut on keritty kehittää valmiiksi ja että esimerkiksi suurempien investointien projektiaikataulut sallivat hallitun toteutuksen. Tietylle vuodelle asetettu sitova määrällinen tavoite ei toteudu tällä tavoin, ellei sen toteuttaminen ole helppoa ja perustu jo aiemmin testattuihin ratkaisuihin. Jos määräajan lähestyessä törmätään olennaisiin vaikeuksiin, jäävät vaihtoehdoiksi paha rasite talouden kehittymiselle tai luopuminen tavoitteesta. Kumpikin voi osoittautua erittäin haitalliseksi, joten ei ole viisasta rakentaa päätöksiä synnyttämään tällaisia riskejä.
Tutkijan silmin tuntuu tällaiseen ratkaisuun päätyminen erityisen pahalta, kun paljon riskittömämpikin ratkaisu olisi olemassa, jos siitä vain pystyttäisiin kansainvälisesti sopimaan, nimittäin hiilidioksidipohjainen harmonisoitu verotus, mistä kirjoitin edellisessä blogitekstissäni.

Olen vuosikausia ollut monien taloustieteilijöiden tapaan vakuuttunut, että harmonisoitu hiilidioksidivero olisi paljon tehokkaampi keino ilmastonmuutoksen torjumiseksi kuin nykymallinen päästökauppa (esim. muistio vuodelta 2004). Ideaalitilanteessa kaikki päästöoikeudet huutokaupan kautta myöntävä päästökauppamenettely on vaikutuksiltaan sama kuin hiilidioksidivero, jonka taso on sama kuin tuon huutokaupan tuottama hintataso, mutta näin on vain ideaalimaailmassa. Kun olen tuonut keskusteluissa esille tämän kantani, on luonnollinen vastaväite, että kiintiöt ja päästökauppa on valittu ja se on usein väitetty myös toimineen hyvin. Nekin, jotka ovat myöntäneet, että päästökauppa ei sittenkään ole toiminut hyvin, ovat saattaneet arvioida, että sen käyttö tullaan oppimaan ja sitten se toimii hyvin. En ole tullut vakuuttuneeksi ja olen väittänyt, että päästökauppa saattaa epäonnistua niin pahoin, että siitä joudutaan luopumaan. Tämä voisi vielä tapahtua tavalla, joka tekee koko kansainvälisen ilmastopolitiikan jatkamisen hyvin vaikeaksi. Näitä kantojani olen kertonut mm. eduskunnan talousvaliokunnalle

Viime aikoina on hiilidioksidiveron julkisten tukijoiden joukko vahvistunut. Voimakkaimmin tämä on tullut esille Yhdysvalloissa, missä käydään edelleen voimakasta keskustelua liittymisestä EU:n ajamaan kiintiöiden ja päästökaupan ympärille rakentuvaan sopimukseen. Täten julkaisi Congressional Budget Office helmikuussa 2008 raportin Policy Options for Reducing CO2 Emissions, missä esitettiin vuosina 2001 ja 2002 tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin vedoten arvio, että hiilidioksidivero olisi tehokkuudeltaan moninkertainen (jopa yli kahdeksankertainen) verrattuna kiintiöihin ja päästökauppaan. Tehokkuudella tarkoitetaan tässä vähennyksiä, jotka voidaan saavuttaa tietyillä taloutta rasittavilla kustannuksilla. Näitä tutkimustuloksia ei voine pitää luotettavina, mutta niissä esille tuotua perusilmiötä pidän todellisena. Samoin uskon, että tehokkuusero on käytännössäkin hyvin merkittävä. Tämän blogin alussa oleva linkki vie muistiooni, jossa perustelen näitä näkemyksiäni vuoden 2004 tietämykseni pohjalta.

Yhdysvalloissa on CBO säilyttänyt myöhemmissä raporteissaan tuon parin vuoden takaisen raportin perusasenteen, vaikka ei sitä enää yhtä voimakkaasti tuokaan esille. Nyt viime viikkoina, on hiilidioksidivero saanut tukijoita liike-elämän puolelta mm. Exxonin Rex Tillersonista. Kun tuki tulee tahoilta, jotka ovat suhtautuneet koko ilmastonmuutoksen torjuntaan hyvin epäileväisesti, voi tämän tuenkin takaa nähdä kyseenalaisia tavoitteita. Tarkoituksenahan saattaa esimerkiksi olla viivästyttää asioiden valmistelua niin, että Yhdysvallat ei voi olla tukemassa Kööpenhaminan kokoukseen valmisteltuja ratkaisuja. Toisaalta on samalla kannalla olevien vaikuttajien joukkoon luettu mm. Al Gore, James Hansen, Peter Orszag ja Greg Mankiw, siis joukko, jolle ei kokonaisuudessaan voi antaa samaa leimaa. Suomessa esitti Outokummun Antti Bergholm vieraskynäkirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 13.10.2009 hyvin samankaltaisia näkemyksiä.

Kuinka paljon tehokkaampi verotus on päästökauppaan verrattuna, riippuu toteutuksen yksityiskohdista, tasosta, mille tavoitteet asetetaan sekä aikataulusta, joka tavoitteiden saavuttamiselle valitaan. Kiintiöiden ja päästökaupan perusongelmana on, että siinä tavoitteeksi määritelty kiintiö ei koske suoraan yhtäkään taloudellista toimijaa, vaan laajan toimijajoukon summaa. Toimijoihin suoraan vaikuttaa päästökaupan hintataso, mutta sitä he eivät voi tietää kuin hetkeksi. Tuleva hintataso jää arvailujen varaan ja tähänastiset kokemukset ovat jo ehtineet osoittamaan, että arvaaminen on ennakko-odotusten mukaisesti todella vaikeaa. Kun toimijat eivät tiedä tuota hintataso, eivät he pysty myöskään suunnittelemaan investointejaan tehokkaasti. Toinen kiintiöiden ongelma on vaikeus valita niille oikea taso. Liian tiukat ja ennen kaikkea liian tiukalle aikataululle määritellyt kiintiöt voivat edellyttää toteutuakseen aivan kohtuuttoman korkeaa päästökaupan hintatasoa. Tämä voisi pahimmassa tapauksessa johtaa sopimuksesta luopumiseen ja ilman ohjausta olevaan ilmastonmuutoksen torjunnan tilaan.

Verotus voitaisiin helposti toteuttaa niin, että se on ennakoitavissa vuosia eteenpäin investointipäätöksien vaatimalla tarkkuudella, mutta silti säädettävissä ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevalla useamman kymmenen vuoden aikajänteellä aivan riittävän joustavasti nostaen sitä sopivan ennakkoilmoitusviiveen jälkeen, elleivät tulokset näytä riittäviltä. On muistettava, että emme suinkaan tiedä, kuinka suuria päästövähennyksiä tullaan tarvitsemaan, tiedämme vain, että suurten vahinkojen riski on niin suuri, että torjuntatoimet on saatava nopeasti vauhtiin. Tähänastiset kokemukset kertovat karkeasti minkä suuruusluokan veroa tämä vaatisi.

Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ilmasto- ja energiapolitiikasta on ilmestynyt. Selonteko sisältää runsaasti hyvää pohdintaa ja esittää jatkokeskustelun pohjaksi neljä hyvin erilaista skenaariota, joiden yhteisenä piirteenä on hiilidioksidipäästöjen painaminen alle viidennekseen nykyisestä. Täten selonteko auttaa hahmottamaan, mitä näin voimakas päästöjen vähentäminen voisi tarkoittaa. Jokainen skenaario sisältää vahvoja oletuksia tulevasta kehityksestä. Siten ei ole mitään takeita, että yhtäkään niistä pystyttäisiin toteuttamaan, puhumattakaan, että poliittisella päätöksellä voitaisiin valita toteutettavaksi niistä se, joka tuntuu miellyttävimmältä. Täten selonteon katteettomimpia kohtia ovat sellaiset lauseet kuin “selonteko osoittaa, että vähäpäästöinen Suomi on mahdollinen”, missä vähäpäästöinen selvästi tarkoittaa tuota alle viidennekseen painettua päästöjen tasoa. Selonteko ei osoita juuri mitään, mutta se on hyvä tuki asiasta jatkossa käytävälle keskustelulle.

Hyvän ilmastopolitiikan suurimpana esteenä on tiedon vajavaisuus. Viimeisimpien vuosien aikana on nostettu esille monia eri keinoja ajatellen, että niillä olisi huomattava merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa, mutta joutuen pian toteamaan, että keinot eivät sittenkään ole niin onnistuneita. Joko niiden tehokkuus ilmastonmuutoksen torjuntaan näyttäkin jäävän hyvin vähäiseksi tai ne aiheuttavat liian haitallisia vaikutuksia toisaalla. Eniten odotetaan usein keinoilta, joita ei vielä ole ehditty kehittää valmiiksi ja joiden ongelmia ei siksi ole vielä edes kunnolla mietitty. Jo esille tulleita ongelmia on lueteltu selonteossakin luvussa 5, mutta se ei ole hillinnyt kovinkaan paljon muta selontekoa dominoivaa optimismia.

Välittömästi käytettävissä olevien hyvien keinojen vähäisyyden ohella toinen epävarmuuden suuruutta kuvaava seikka on esitettyjen skenaarioiden olennainen erilaisuus. Emme nyt tunne riittävästi keinoja, joilla pääsisimme hyvään vauhtiin ilmastonmuutoksen torjunnassa, mutta emme tiedä myöskään, mihin meidän pitäisi pyrkiä. Tässä tilanteessa voi väkisin toteutettu nopea liikkeellelähtö osoittautua aivan väärään suuntaan vieväksi ja siten tuhlata resursseitamme ja vahingoittaa pahoin yhteiskuntamme muuta kehitystä viemättä meitä juurikaan lähemmäs ilmastotavoitteiden täyttämistä. Käsissämme on dilemma: varovaisuusperiaatteen mukaan meidän pitäisi saada nopeasti tuloksia ja saada pitkäjänteinen prosessi nopeasti vauhtiin, mutta varovaisuusperiaatteen soveltaminen valittujen toimien harhaisuuden uhkaan vaatii pitämään niitä vielä pieninä.

Sternin raportti ja monet muut analyysit ovat kertoneet, että ilmastonmuutos saattaa aiheuttaa hyvin suuria vahinkoja myös maailmantaloudelle. Näissä raporteissa on toisaalta arvioitu torjuntatoimista aiheutuvat kustannukset pieniksi. Näitä arvioita en voi ymmärtää enkä pitää niitä uskottavina. Mielestäni tämä kustannusten pienuus on saatu tulokseksi soveltamalla torjuntatoimien kustannuksiin aivan eri filosofiaa kuin haittojen kustannuksiin. Ellei näin olisi menetelty, näyttäisivät torjuntatoimet aivan yhtä pahalta uhalta hyvinvoinnille. Tulevaisuuselonteon neljä skenaariota poikkeavat nykyisyydestä niin rajusti, että koko ajatuksella niihin siirtymiseen liittyvien taloudellisten menetysten arvioimisesta ei tunnu olevan selkeää merkitystä. Tie nykyisyydestä noihin skenaarioihin saattaa vaatia tiukkoja rajoituksia joillekin talouden osa-alueille. Olemme nyt nähneet, kuinka helposti koko maailmantalous joutuu vakavaan taantumaan ja ehkä lamaankin. Tiellä vuoden 2050 skenaarioihin saattaisi meitä kohdata useampi kuin yksi vakava talouden kriisi.

Luopuminen suurten muutosten tavoittelusta ei ole sen parempi vaihtoehto taloudelle. Ilmastonmuutoksen haittojen ohella on edessämme öljyn ehtyminen sekä muita ympäristöön ja luonnonvarojen riittävyyteen liittyviä uhkia. Dilemma on siten täydellinen. Kun edessämme on tämän suuruusluokan ongelmia ja mihin tahansa suuntaan tehdyn väärän peruslinjauksen potentiaaliset vahingot hyvin suuret, on nyt kohdistettava suurin huomio tiedon tason nostamiseen sekä sellaisten ensi toimien valitsemiseen, jotka ovat mahdollisimman robusteja eli hyödyllisiä, vaikka olisimmekin erehtyneet tilanteen analysoinnissa pahoin. Tämä koskee sekä konkreettisia toimenpiteitä että ohjaustoimia, jotka kohdistetaan muihin toimijoihin.

Nykyinen kilpailuyhteiskuntamme on kehittynyt olosuhteissa, joissa resurssien ehtyminen ei ole ollut ratkaiseva ongelma. Uudet ratkaisut ovat syrjäyttäneet vanhoja kehityttyään niitä paremmiksi vanhojenkin ratkaisujen kehittyessä, mutta hitaammin. Täten siirtyminen uuteen on ollut siirtymistä parempaan kuin ennen oli tarjolla. Ilmastonmuutos ja resurssien ehtyminen ovat nyt luomassa tilanteen, missä mahdollisuudet soveltaa vanhoja ratkaisuja häviävät ja uusia tarvitaan tilalle, vaikka ne eivät pärjäisikään aiemmille ilman kärjistyviä ongelmia. Uudet vaihtoehdot rasittavat siten taloutta aiempia enemmän, ja vanhoihin ratkaisuihin liittyneitä investointeja saatetaan joutua poistamaan ennenaikaisesti. Vaikka taloudellinen kilpailu toimii ideaalisessa maailmassa hyvin myös tällaisen korvaamisen ohjaajana, ei tilanne meidän maailmassamme ole näin hyvä. Tätä ongelmaa on pyritty ratkaisemaan moninaisilla julkisilla tukitoimilla, joilla siirtymistä on edistetty, mutta toimien keskusjohtoinen valinta ei ole hyvä ratkaisu. Avuksi on otettu taloudelliset ohjaustoimet, mutta niidenkin säännöt ovat keinotekoiset ja keinojen valintaa rajoittaa poliittinen hyväksyttävyys. Täten on päädytty esimerkiksi nykymuotoiseen päästökauppaan, vaikka se on kaukana ihanteellisesta. Valitettavasti se saattaa olla niin kaukana, että nyt pitäisi löytää keinoja siitä luopumiselle ja sen korvaamiselle paremmalla.

Tulevaisuusselonteko ei ole kovin spesifinen toteutettavien toimien suhteen. Voimakkaimmin siinä korostetaan energiankulutuksen pienentämistä, mikä tuntuukin viisaalta valinnalta. Kun mennään spesifisempiin valintoihin, törmätään tässäkin ongelmiin. Rakennusalan asiantuntijoiden keskuudessa on voimakkaasti eroavia mielipiteitä siitä, kuinka hyvin pystymme nyt rakentamaan energiatehokkaita rakennuksia. Rakennustoiminnan virheet ovat aiemmin osoittautuneet vaikeiksi välttää ja tuskallisiksi korjata. Siten nämä ongelmat ovat olennaisia. Toimenpiteissä on myös ristiriitoja. Jos rakennusten energiankulutus saadaan hyvin pieneksi, ei tuon vähäisen tarpeen täyttämiseen kannata investoida lainkaan yli minimin. Siten saattaa suora sähkön käyttö olla ainoa järkevä tapa tarjota tuo energia. Esimerkiksi kaukolämmölle ja siihen liitetylle yhteistuotannolle ei enää ole tilaa, ei myöskään suurempia investointeja vaativille talokohtaisille ratkaisuille. Tiivis kaavoitus ei tällöin enää vaikuttaisi rakennusten energiaratkaisuihin, mutta sillä olisi edelleen vaikutusta liikenteeseen. Liikenteenkään osalta ei kuitenkaan pidä pysähtyä ajattelemaan nykytekniikan pohjalta, vaan on mietittävä, mikä voisi toimia vuonna 2050. Työmatkaliikenteen kokonaismäärä saattaa silloin olla vähentynyt ja esimerkiksi pienet sähköautot saattavat olla erittäin taloudellinen ratkaisu, joka voittaa julkisen liikenteenkin, kun kaikki näkökohdat otetaan huomioon. Vaihtoehtoisesti, jos haluamme kaukolämpöä ja yhteistuotantoa, ei meidän pidä maksimoida investointeja rakennusten energiatehokkuuteen. Silloin myös tiiviin kaavoituksen arvo nousee ja samalla joukkoliikenne on ilmeisempi ratkaisu.

Vaikka ilmastonmuutos ja fossiilisten energiavarojen ehtyminen ovat vakavia uhkia, ei meidän pidä kuvitella, että kehitys pysähtyy tai palaa menneiden vuosikymmenten ratkaisuihin. Tämän päivän ratkaisut eivät tule olemaan keskeisiä vuoden 2050 toiminnan komponentteja. Niiden avulla on vain tarjottava tulevaisuudelle edellytykset jatkaa kohti parempaa. Tärkeää on, että emme lukitse kehitystä uralle, joka nyt näyttää parhaalta ja tee siten siirtymistä toiselle – tulevaisuudessa paremmalle – uralle vaikeaksi.