Pekka Pirilän energiasivut

Huomasin, että Pohjoismaiden sähkömarkkinaviranomaiset ovat hahmotelleet tietä kohti yhteispohjoismaisia sähkön vähittäismarkkinoita (raportti löytyy tästä), mutta olen jo jonkin aikaa pohdiskellut, onko aika ajamassa ohi koko erillisten kilpailtujen vähittäismarkkinoiden tarpeen.

Suomen vähittäismarkkinoista on usein väitetty, että niillä ei ole ollut toimivaa kilpailua antaen ymmärtää, että kuluttajat olisivat kärsineet tästä puutteesta. Vuoteen 2008 asti ovat Suomen vähittäishinnat kuitenkin olleet kuluttajille äärimmäisen edulliset. Esimerkiksi yksiaikaisen mittauksen piirissä olleiden sähkölämmitysasiakkaiden (L1-asiakkaat Energiamarkkinaviraston tilastoissa) keskimäärin maksama veroton hinta vuosilta 2001-8 oli miltei täsmälleen sama kuin Suomen aluehinta Elspot-markkinoilla ja myös miltei täsmälleen sama kuin futuurihintojen keskiarvo. Asiakkaat ovat siis saaneet sähkönsä keskimäärin tukkuhinnalla ja vähittäismyyjien kate on ollut nolla. Ei ihme, että monet vähittäismyyjät ovat olleet tappiollisia.

Selitys edelliselle on ollut sähkön pääsääntöisesti nousevissa tukkuhinnoissa. Kun hinnanmuutokset ovat Suomessa olleet säädösten jarruttamina hitaita, ovat vähittäisasiakkaat maksaneet aiempaan ja halvempaan tukkuhintaan perustuvaa hintaa sähköstään. On lähes surkuhupaista, että näissä oloissa on valitettu, kuinka kuluttajat olisivat kärsineet vähittäismarkkinoiden kilpailun puutteesta.

Norjassa on markkinoiden toimintatapa ollut aivan toinen. Vähittäishinnat ovat seuranneet nopeasti tukkuhintoja sekä nousuissa että laskuissa. Kilpailu on näyttänyt aktiivisemmalta, mutta lopputuloksena ovat vähittäisasiakkaiden kannalta olleet korkeammat ja epävakaammat hinnat, joista kumpaakaan piirrettä ei voine pitää asiakkaan kannalta etuna.

Viime vuosien voimakkaammat hintojen laskuvaiheet ovat synnyttäneet varsinkin vuoden  2009 aikana tilanteen, jossa Suomen vähittäishinnat ovat todellakin olleet selvästi tukkuhintojen yläpuolella, kun riskejään futuurisopimuksilla suojanneet jälleenmyyjät eivät ole halunneet ottaa tappiota myymällä alle suojattujen hankintakustannustensa olevilla hinnoilla. Tämä avasi mahdollisuuden uusille toimijoille, joiden rasitteena ei ollut vanhoille asiakkaille varattua suojattua sähkönhankintaa. Entistä useampi vaihtoikin sähkön myyjäänsä tässä vaiheessa. Tilanteen ongelmallisuus sai myös monet markkinoiden perinteiset toimijat muuttamaan hinnoitteluaan niin, että vähittäishinnat seuraavat nopeammin tukkuhintoja niin nousuissa kuin laskuissakin. Jos säädöksiä muutetaan niin, että nopeat hintamuutokset tehdään mahdollisiksi, tulevat Suomenkin markkinat varmasti lähestymään sitä, mikä on nähty Norjassa, eli vähittäishinnat tulevat seuraamaan hyvin nopeasti tukkumarkkinoiden hintamuutoksia. Äärimmäisen muodon tästä tarjoaa pörssihintaan suoraan sidottu sähkö, joka on Suomessakin ollut jo tarjolla, mutta saamatta kovin laajaa suosiota.

Nyt on kuitenkin tapahtumassa toinen suuri muutos. Kaikki asiakkaat tullaan lähivuosina saattamaan sähkön etäluettavan tuntimittauksen piiriin. Tästä saadaan suurin hyöty, jos asiakkaat saadaan myös sovittamaan kulutustaan tarjontatilanteen mukaisesti viemällä pörssihinnat tuntitasolla kuluttajille. Kun tieto tuntikohtaisista hinnoista viedään kuluttajille ja kun heidän käytettäväkseen kehitetään älykkäitä ohjausyksiköitä, voivat nämä ohjausjärjestelmät hakea automaattisesti edullisinta ajoitusta niille kuluttajien kuormille, jotka ovat hyvin säädettävissä, kuten lämmitykseen, lämmönvaraajille ja tulevaisuudessa sähköautojen lataukseen. Tällöin sähkön hinta tulisi olemaan suoraan kunkin tunnin pörssihinta lisättynä pienellä jälleenmyyjän kustannuksia vastaavalla marginaalilla. Tässä tilanteessa on kilpailu täysin turhaa ja sähköenergian myynti voidaan haitatta palauttaa valvonnan piirissä olevalle jakeluyhtiölle.

Energian myynti ei synnyttäisi jakeluyhtiölle juurikaan kustannuksia eikä myynti pörssihinnalla aiheuta taloudellisia riskejä. Siten energianmyynnin palauttaminen jakelijan suoritettavaksi vain vähentäisi kustannuksia ja olisi kaikkien eduksi. Viranvoimaiset voivat tässä tilanteessa valvoa paljon helpommin energiamyynnin hinnan kohtuullisuutta kuin koskaan siirtohintojen oikeaa tasoa. Näin toimivalla asiakasta yksinään suoraan palvelevalla yhtiöllä olisi myös entistä paremmat mahdollisuudet antaa todellisia lisäpalveluita mm kulutuksen ohjauksen alueella (demand side management). Olisi lisäksi mahdollista harkita, että hinnan ajallista vaihtelua sisällytettäisiin myös siirron hinnoitteluun, jotta jakeluverkon kuormitus saataisiin tasaisemmaksi ja järjestelmän kustannuksia sitäkin kautta alhaisemmiksi.

Kun tämä ratkaisu jättäisi sähkön tukkuhinnan vaihtelut jäljelle ja nämä vaihtelut tulisivat vaikuttamaan suoraan kuluttajiin, voitaisiin tarjolle tuoda kuluttajille suunnattuja erillisiä suojaustuotteita. Nämä olisivat idealtaan aivan vastaavia kuin tukkumarkkinoiden futuurituotteet ja ne poistaisivat kuluttajilta esimerkiksi vesitilanteen vaihteluista syntyvien hintaheilahtelujen tai lyhytkestoisempien hintapiikkien vaikutuksia. Ne eivät kuitenkaan poistaisi intressiä kuormanohjaukseen, koska hintasuojaukset perustuisivat tuntihintojen keskiarvoihin eivätkä kuluttajan omalla kulutuksella painotettuihin keskihintoihin. On vaikea arvioida, missä määrin tällaiset tuotteet todella kiinnostaisivat kuluttajia, mutta joka tapauksessa ne olisivat täydentävä tuote, joka antaisi kuluttajille edelleen mahdollisuuden vastaavaan hintavakauteen kuin 12 kk tai 24 kk kiinteähintaiset sopimukset antavat nykyisin.